London, one two three, go! ...and Finland...

Tyhmänä ihmisenä en ole vielä ottanut kahdesta edellisestä kerrasta opiksi vaan lähdin taas soitellen sotaan ja etsin siellä reppu selässä ja laukku olalla hotellia tai hostellia stationin läheltä. Tavoitteena oli siis päästä mahdollismman helpolla, mutta paskan marjat sanon minä! Nettiyhteyksiä onneksi löytyy mukavasti, sain katsastettua netistä että ei ole mitään hyviä vaihtoehtoja majoitukseen Liverpool Streetin lähistöllä, joten ei siinä muuta kuin undergroundia eli subwaytä Victoria Stationin lähelle, siellä ainakin on majoitusvaihtoehtoja perkule, sen tiedän jo edellisistä kerroista! Taas tuli käveltyä ihan liikaa ja jalat huutaa armoa, ne on ihan rikki koko tästä reissusta, pakko lepuuttaa niitä muutama päivä huolellisesti ettei jää mitään vaivoja jatkoa ajatellen. Koitetaan vielä nämä pari päivää sinnitellä, pakkohan sitä on vähän marssia kun Lontoossa asti ollaan ja pari päivää on aikaa katsella mestoja, on täällä vielä paljon sellaista mitä en ole nähnyt, koska nuo maksulliset houkutukset todellakin maksaa sen verran hunajaisesti että niissä ei ihan tuosta vaan rampatakaan.

Kun pääsin Victorialle, oli tarkoituksena loikata yksinkertaisimpaan vaihtoehtoon ja etsiä viimeksi löytämäni lastcall.comin palvelutiski ja käskeä niitä etsimään mulle läheltä halpa paikka. Ei löytynyt tiskiä mistään, varmaan parin vuoden aikana kysyntä ollut niin pientä että se on hävinnyt sieltä. Voi helvetti soikoon. Ei siinä mitään, muisti pelaa kuin partaveitsi, lähdin omin päin sille kadulle, jossa on hotellia vieri vieressä, eiköhän sieltä jotain löydetä. Hyvin löysin perille vaikka ei ollut karttaa ja tosiaan puhtaasti ulkomuistista vedetään parin vuoden takaisten kokemusten varassa. Ensimmäinen hotelli joka osui siinä vastaan ja näkyi kyltti "vacancies". Ei muuta kuin sisään. Huone 40 puntaa? Ihan sama, otetaan se, ei jaksa enää, tämä on viimeinen "maksullinen yö" mulle, joten ei sitä enää voi liikaa jeesustella näiden kanssa. Hotellissa oli vielä edellisten asukkaiden "mess" jäljellä huoneessani, mutta vein vain reppuni huoneeseen ja lähdin painelemaan sightseeingille. Hyvän tuntuiset puitteet on ja mukava henkilökunta, näyttää hyvältä.

Mitäs Lontoossa sitten yhden kokonaisen päivän ja yhden aamupäivän aikana vois tehdä? Kävin katsomassa hieman Buckinghamin palatsia, sai ihan hienoja kuvia ja vähän videotakin napsattua. Ei viitsinyt palatsin sisäkierrosta ottaa, katsoin sen verran että oli kauhee ryysis ja maksullinen, nou thanks! Seuraavaksi painelin takaisin Victorialle päin ja ostin itselleni illaksi lipun musikaaliin (what the f´´k man??) nimeltä Billy Elliott. En ole nähnyt leffaa, mutta kun tuota musikaalia niin paljon joka paikassa hehkutettiin niin aattelin että hittoako siinä, koetaan sekin ihme että käydään Lontoossa katsastamassa vähän korkeampaakin kulttuuria. Lippu maksoi 25 puntaa eli kolmisenkymmentä euroa, tämäkin on näitä "vain tämän kerran" -juttuja, niitä tulee vielä lisää....

Seuraavaksi paukkasin Baker Streetille (mahtava biisi muuten) ja menin jonottelemaan paikkaani Madame Tussarin vahakabinettimuseoon. Jonottamaan tosiaan, jumankekka oli suosittu paikka ja joutui pelkästään sisään jonottelemaan puoli tuntia tai ylikin. Tietyn pisteen jälkeen sieltä ihmismassasta oli aika vaikea enää lähteä pois vaikka olis halunnutkin, joten tulipa käytyä, vaikka sekin maksoi perkele 25 puntaa sisään. Tämän kerran vain, tämän kerran vain.... Komeita oli vahanuket, niin aidon näköisiä että tuli vähän friikkimäinen olo siellä kun pelkäsi koko ajan että kuka noista lähtee liikkumaan ja kuka on vahasta tehty. Porukka siellä poseerasi davidbeckhamien ja indianajonesien kanssa, itse en ihan niin urpoksi alkanutkaan, onneksi, lähinnä siksi, että olin tietysti yksin eikä jaksanut alkaa pyytelemään porukkaa napsimaan meikäläisestä kuvia. Yksi ainoa henkilö oli tarpeeksi miehinen ja vaikuttava persoona, joten suostuin yhteiskuvaan hänen kanssaan. "Himmel, sukeltakaa, mein Führer!" Yllättäen siellä kuninkaallisten vahanukkepatsaiden ympärillä oli kauhee ryysis, mutta eipä ne itseä olis kiinnostanutkaan. Jos haluan hörökorvisesta gobliinista kuvan niin otetaan vaikka sormusten herran klonkku, se on sentään Charlesia hauskempi, vaikka en kummastakaan taruhahmosta mitään kuitenkaan tiedä. Niin, ja kelatkaa tätä: Kuningattaren VAHANUKELLA oli kaksi oikeaa vartijaa siinä vieressään ja lisäksi videokameravalvonta varmaan kolmen kameran voimin. Ettei kukaan vahingossakaan häpäise hänen ylhäisyyttään tai hänen ylhäisyydestään tehtyä taidetta. Ei jumalauta, menee nuoleskelu hieman liian pitkälle, Thaimaassakaan ei Bhomibulilla ollut joka kuvalle omaa vartijaa. Tai siis periaatteessa niitä vartijoita oli siellä maassa noin 65 miljoonaa, joten... anyway, vahakabinetissa oli kaikkea kivaa, kuvia napsailin jonkin verran, paljon jäi myös kuvaamatta. Kauhukabinetissa oli joku "kauhujen tie" josta sai mennä jos uskalsi, oli k-12 ja luvattiin tosi järkkyä kyytiä. Kyllä siellä muijat huusi ja kirkuikin ihan antaumuksella, itse säikähdin ainoastaan heti siinä alussa ja sekin vain siksi että siellä ei saanut kuvata, mutta olin silti videokamera tanassa ja joku vartija tuli naama punaisena karjumaan että kamera pois ja heti. Heh heh... oikeasta elämästä ne pelottavimmat tilanteet ja hahmot aina löytyy. Ei Tussaudista sen enempää, hieno kokemus ja komeita juttuja oli, mutta ei se mun elämääni mitenkään erityisesti muuttanut tai mitään. Ei ehkä ihan hintansa väärti kokemus, mutta pitäisin minäkin hinnat pilvissä jos siitäkin huolimatta olis aina joka arkipäiväkin tuollainen ryysis siellä. Money money money....

Matamin kabinetin jälkeen lähdin metrolla takaisin hotellille päin, tällä kertaa menin jopa hieman harhaan ja lisäksi matkaan vaikeuksia toi se fakta, että metrolinjat on hieman tukossa, jollain linjastolla oli teknisiä ongelmia ja toisella oli poliisitutkinta ja kaikkea muuta kivaa... pitäiskö olla huolissaan? Ei ehkä, eiköhän täällä kaikki ole ihan hyvin. Ja jos tutulla linjalla jatketaan niin ne terroristipommit räjähtelee tuolla mun hoodeilla olevissa metroissa vasta pari päivää sen jälkeen kun olen haihtunut paikalta. Viimeksi kävi siis niin, että kaksi päivää kotiutumiseni jälkeen oli paukkunut pari pommia metroissa, just siellä missä olin eniten viettänyt aikaani eli tuolla muistaakseni Picadilly Circuksen kohdilla tai silleen. Ei nyt maalailla piruja seinille, eiköhän täällä ole kaikki hyvin. Tuntuu vain että turvallisuudesta jeesustellaan yhtä paljon kuin Singaporessa konsanaan. Tosin Lontoolla on syytäkin, kaikenlaista on jo sattunut aiemmin....

Tässä vaiheessa häivyn sinne musikaaliin ja kerron sitten heti perään tähän että minkälainen oli. Toivottavasti pysyn hereillä siellä kun yöunet on tosiaan ollut tässä viimeisen 30 tunnin aikana sellaista 2-3 tunnin luokkaa. Jaksaa jaksaa!

......


Komiaa settiä oli musikaalissa, koko se kolmetuntinen meni että hujahti vaan, paljon mahtavaa musiikkia ja tanssia. En olisi uskonut että tykkään näin paljon, mutta oikeasti oli hyvä setti. Suosittelen myös muille jotka Lontoossa (tai miksei Broadwaylla tai muualla) käyvät niin ehdottomasti ihan hyvä kokemus.

Musikaalin jälkeen takaisin hotellille ja unta palloon, pakko saada melkein 8 tunnin unet että jaksaa matkan loppuun asti. Tällä kertaa yllättäen heräsin ennen kelloa joskus seitsemän pintaan ja kävin rauhassa aamupalalla ja suihkussa ja sitten kymmenen pintaan uloskirjautuminen ja reppu tanassa kohti uusia haasteita. Tässä oli neljä tuntia aikaa, joten kävin matkan varrella Piccadilly Circuksen lähistöllä Ripleys Believe It Or Not -museossa katsomassa kummajaisia. Mielenkiintoista settiä, aika paljon tuli otettua kuvia, mutta paljon jäi myös kuvaamatta. Siellä meni kolme tuntia mukavasti, sitten vaan Liverpooli Streetin lähistölle kyttäämään kyytiä. Tunti kului komeasti siinä kun paikallistin hyvännäköisen ruokapaikan ja kävin ahmaisemassa niin perusbrittiläisen annoksen eli fish and chips. Ei ollut kummoinen setti, mutta tulipa testattua. Ja mitä hittoa ne jotain herneitä siihen samaan lykkää? Erikoista settiä, vaikka onhan vastaavia ennenkin maisteltu... Otin muuten alkupalaksi myös niin ikään todella englantilaisen lautasen täynnä nachoja. Very english, not!

Ruokailun jälkeen paukkasin sitten bussipysäkille ja siellä odoteltiin joku puoli tuntia ja sitten päästiin matkaan. Samaan bussiin alkoi lastautumaan myös muita suomalaisurpoja, tästä se kotimaa lähenee, sen tuntee jo kanssamatkustajistakin. Bussimatkalla sai hieman untakin palloon, tosin ei sillä että se mitenkään elintärkeää tässä vaiheessa enää olisi. Lentokentällä pääsi kokeilemaan tuommoista omin käsin tehtävää check-inniä ja hyvin se tuntui pelittävän. Matkustajan tunnistus tehtiin luottokortin avulla, myös numerosarja olisi kelvannut. Oman lipun tulostuksen jälkeen oli aika viedä rinkka ruumatiskille, sinne oli järkyttävät jonot ja kun pääsin laittamaan laukun hihnalle niin emäntä tiskin takana sanoi vaan että seuraavaksi viet rinkkasi tuonne toiselle tiskille. En tiedä painoiko se naftisti yli 15 kiloa vai mikä oli syynä, mutta vein sen sitten sinne toiseen paikkaan ja sielläkin sällit vain laittoi sen hihnalle ja sanoi että ok. Vieläkin pelottaa että tulee laskua jälkikäteen, mutta sitten nostan mekkalan ja sanon että tämmöisestä ei ole ollut mitään puhetta.

Turvatarkastuksessa heti kärkeen joku sälli alkoi kettuilemaan mulle siitä että mulla oli kolme kassia pykälässä ja koneeseen saisi viedä vain yhden. Ääliöt, kaikilla muille lentoyhtiöillä saa läppärin viedä omassa laukussaan, joten periaatteessa mulla on vain kaksi ylimääräistä. Kuitenkin, äijä siinä sanoi että näistä on pakko laskuttaa sua. Kävelin sitten kuitenkin pois siitä ekasta pisteestä eikä lähdetty perään, oliko tämä nyt tässä ja saan jatkaa matkaani. Kyllä, seuraavaksi läpivalaisuun ja kaikki nesteet ja läppärit pois laukuista ja muuten homma toimii, no problem, siitäkin läpi heittämällä. Sitten olinkin jo odottelusalin puolella, kaupat lävähti silmien eteen ja omaan lentoon on vielä pari tuntia aikaa. Kävin ostamassa pari Lontoon tuliaista vielä, sain siinä samalla union jackilla varustetun muovipussin, joka osoittautuu korvaamattomaksi myöhemmin....

Kun pääsin lähtöportille asti, eteeni lävähti jälleen pottuilua käsimatkatavaroista, tällä kertaa kyltin muodossa. Siinä luki että "max 1 kappale käsimatkatavaraa". Voi helvetti, mulla on tässä neljä erilaista laukkua ja muutakin tavaraa käsissä... Jos on ylimääräistä niin ne saa kyllä matkaan, mutta laskutusta olis luvassa. Never! Minä en perkele noille käärmeille maksa senttiäkään ylimääräistä. Laukuissa on kuitenkin perkeleesti tavaraa... mikä neuvoksi? Aloin "sämpläämään" eli tavarat vaihtoi paikkaa laukusta toiseen. Kaikki matkamuistoksi kelpuutettavat tavarat siirsin sinne union jack -muovikassiin, koska niitä ei ilmeisesti lasketa enää käsimatkatavaraksi kun ne on ostettu lentokentän tax-freesta... Sain yhden repun melkein tyhjäksi, mutta toinen reppu on täyteen ammuttu, se ei mene kiinni eikä se ole standardien mukainen kokonsa puolesta kun se ei mahdu ylähyllylle.... Mitäs nyt tehdään, takista loppui taskut ja muutenkin kaikki tila on jo käytetty. Perkele, minä teen sen mitä herjalla olen ajatellut jo aikaisemmin. Tavarat mukaan, läheiseen vessaan suljettuun koppiin piiloon katseilta, sitten reput auki, vaatteet pois ja kerrospukeutuminen alkakoon! Pistin siinä sitten noin 7 t-paitaa päälleni ennen tuota isoa college-paitaa ja siihen asukokonaisuuteen vielä takki päälle. Alavartalo sai suojakseen parit kalsarit, sitten yhdet shortsit ja lopulta nuo pitkät housut. Eli periaatteessa kaikki mitä mulla oli vaatetusta mukana. Lähti laukuista ihan kivasti tavaraa pois ja nyt mahtui laukku kiinni ja oli standardien mukainen! Erävoitto Janille, njäh njäh njää!! Koko matkan olin sitten tuollainen "reiluhko" vaatetus päällä, olihan siinä hieman kuuma, mutta ei mitenkään sietämätöntä kuitenkaan.

Tapasin siellä lähtöportilla juuri ennen lähtöä hyvän ystäväni Laurin, jonka kanssa alkoikin sitten juttu lentämään välittömästi ja se juttu ei pysähtynyt oikeastaan hetkeksikään ennen kuin tiemme erosivat Tampere-Pirkkalan lentoasemalla. Lentomatka meni suorastaan heittämällä kun oli niin paljon kerrottavaa ja kuultavaa. Ja mitkä ovat mahdollisuudet että törmäät tuttuun toveriin neljän kuukauden reissun viimeisellä lennolla? Aikamoista sattumaa. Lisäksi sattumaa oli se, että Lauri oli viihtynyt samassa hotellissa, jonne minä ja ystäväni Henkka silloin kolme vuotta sitten leiriydyttiin kun oltiin ihka ensimmäistä kertaa Lontoossa. Melkoista.

Sattumat eivät pääty vielä tähänkään. Kotona näin että lähettämäni laivarahtipaketti oli saapunut perille.... tänään! Siis oikeasti! Jani ja lähettämänsä paketti saapuivat Pirkkalan ranchille täsmälleen samana päivänä, tätä voisi kutsua jo todelliseksi sattumaksi!

Nyt ollaan siis kotona ja hyvissä voinneissa. Hyvät saunat ja voileivät ja sen jälkeen blogientryn viimeistely ja voilá. Sain vihdoin levitettyä tuon noin 30 kiloa painavan matkasettini lattialle, huomenna alkaa niiden lajittelu ja kaikenkattava ihmettely. Muutenpa ei Suomesta mitään ihmeellistä sitten, hyvin ehti tottumaan kuivempaan ilmaan jo Lontoossa, ikään kuin pehmeä lasku tännepäin maailmaa. Seuraavaksi lähdetään (jälleen) toteuttamaan sitä käskyä mitä kyltti tuolla meidän ikiomalla International Airportilla sanoo: "Let Tampere tempt you!"

Kiitos kaikille jotka pysyitte tässä hurjassa matkassa mukana, toivottavasti nautitte lukemisesta yhtä paljon mitä minä naputtelusta. Jos saan vielä inspiraation ja aikaa järkättyä, niin ehkä naputtelen vielä yhden spesiaalin tähän perään. Jos se on tulossa niin se tulee viikon sisään tai sitten ei ollenkaan. Seuraavalla reissulla sitten kuitenkin viimeistään nähdään!! (kyllä, sellainen on tulossa, mutta aikataulu on vielä kovin avoin.... pysytään mystisinä!)



- Sir Sterling Tuttlecock -

(a.k.a Jani Kajasrinne)