Back-in-time Special ! - London Burning 2007

Lontoo, 2007


Jätkien kanssa oltiin varattu liput Anthony Robbinsin hienoon seminaariin juhannuksen aikaan vuonna 2007. Edellisen vuoden syksyllä oltiin oltu hieman eri kokoonpanolla vastaavassa tilaisuudessa ja niin ikään Lontoossa, joten uusintaa oli luvassa, mahtavaa sellaista. Parasta settiä ikinä.

Noh, itse ostin lentoliput aiemmin kuin jätkät, koska lippujen osto meni tosi myöhäiseksi jo muutenkin. Ei saanut kovin halvalla niitä lipareita, mutta onneksi Ryanair on (oli) kuitenkin halpa verrattuna muihin. Päivämäärän lähestyessä sain jahkailujen jälkeen tietää, että kavereista kumpikin peruu tulonsa, ei ole rahaa lentolippuihin ja Lontoossa rellestämiseen. Great, itsellä on lentoliput ostettu ja maksettu eikä voi peruuttaa, samoin kun olen seminaarilipun ostanut niin sinne kans perkele mennään, joten ei siinä sit muuta kuin vedetään syvään henkeä ja lähdetään matkaan. Ensimmäistä kertaa yksin! Tästä se kaikki siis lähtee, suuren yksinmatkaajan ensimmäinen askel kohti tuntematonta.

Ei nyt niin tuntematonta tällä kertaa, tosiaan Lontoo oli edellisvuodelta tuttu paikka, käytännöt oli hallussa ja tutkaparini kanssa siellä seikkailtiin keskellä yötä heti ekana päivänä etsien hotellia tai hostellia jossa pääsis nukkumaan. Tällä kertaa en tehnyt sitä virhettä että ottaisin bussin yömyöhään Lontoon keskustaan, vaan pistin takin päälle, laukku pään alle ja unta palloon lentokentällä. Katsoin muka hyvän paikan sieltä jostain lipunmyyntikojun vierustalta missä olisi hieman suojassa.

Aamulla noin klo 6 heräsin sitten siihen kun korkokengät kopisi korvien vieressä oikealla ja vasemmalla. Kun näin että ihmiset käytännössä tallasivat senttien päässä kasvoistani, tajusin että on aika nousta ylös. Huomasin myös, että se koju, jonka viereen tein leirini, oli haihtunut kuin pieru Saharaan. Makasin siis keskellä käytävää. Siistiä. Ei siinä hittojakaan, ensimmäinen bussi Lontoon keskustaan meni just hienosti siinä kuuden jälkeen, joten ei muuta kuin ulos ensin paikallistamaan oikea bussilaituri ja sitten odottelemaan. Lämpötilat oli aika hulppeat, heti aamutuimaan pärjäsi komeasti t-paidalla. Lontoossakin voi olla kesällä hyvät kelit, täytyy vain toivoa että sadeukko pysyy kaukana tämän vajaan viikon mitä viivyn...

Keskustaan asti bussilla päästyäni lähdin jostain kumman syystä ensimmäisenä seminaarin tapahtumapaikalle Excel-halliin tuonne hieman keskustasta itään päin (tulin lentokentältä pohjoisesta päin). Seminaari itsessään alkaa vasta parin päivän päästä. Katselin siellä sitä samaa hotellia missä viime kerralla yövyimme kolme henkilöä kahden hengen huoneessa. Tällä kertaa ei ollut edes saumaa jäädä yöksi, koko lafka oli buukattu ihan täyteen asti seuraavat pari viikkoa eteenpäin. Niin se on aina kun excelissä on joku eventti. Ei siinä hittojakaan, sitten jatketaan matkaa, kohti seuraavaa majapaikkavaihtoehtoa. Tämän teki hankalaksi se, että ei ollut hajuakaan missä majapaikkoja voisi olla. Ei ollut Lonely Planetin ehdotukset tai netin hostellisivustotkaan tuttuja. Perstuntumalla mentiin siis ja tuli käveltyä ihan törkeen paljon, jalat huusi armoa jo aamupäivällä, kävelytreenit jatkuivat vielä pitkälle iltaan. Onneksi matkatavarani olivat kevyehkön puoleisia, vaihtovaatteita ja muuta tarpeellista mitä viikon aikana vois tarvita.

Illemmalla olin sitten päässyt tuonne Victory Stationin lähettyville kun sain jostain ongittua tietooni että siellä on ainakin majapaikkoja tarjolla. Muutamasta kävin kyselemässä, kaikki täpösen täynnä. Lopulta päädyin siihen, että victory stationilla menin tuommoisen lastcall.comin (tai joku vastaava) tiskille ja pyysin heitä etsimään mulle halvan paikan läheltä. Pienen soittelun jälkeen saivatkin ihan hyvän mestan varattua mulle ja taisivat siitä punnan tai pari veloittaa maksua, ei paha siinä vaiheessa kun itse on ihan puhki ja kyllästynyt kyttäämään paikkoja. Hostelli maksoi muistaakseni noin 20 puntaa eli (siihen aikaan) noin 30 euroa. Kallista on, mutta et tule löytämään Lontoosta kovinkaan paljon halvempia vaihtoehtoja kuitenkaan.

Sain asuntoasiat järjestettyä pariksi yöksi ja seminaarit alkoi sitten heti sen jälkeen. Niistä ei sen enempää kerrottavaa, sanotaan yksinkertaisesti näin, että edelleen menee ihan kärkiporukkaan kun mietitään elämäni parhaita aikoja. Tutustuu paljon uuteen kansainväliseen porukkaan, tekee asioita joita ei ikinä kuvitellut tekevänsä ja kaiken kruununa tietysti legendaarinen Firewalk eli tulisilla hiilillä kävely. Nyt sekin on suoritettu jo kaksi kertaa, sertifikaatitkin löytyy kotoa, hyvässä tallessa.

Majoitusongelmat siis osuivat taas juuri sopivasti seminaarin ajaksi enkä saanut mitään hyvää ratkaisua tehtyä, joten tässä koulutusta nuorelle pojalle: Joka päivä ensin seminaariin klo 8 aikaan aamulla, sitten sieltä pois noin klo 23-24 aikaan ja viimeisillä metroilla pois sieltä ja keskellä yötä uutta majapaikkaa etsimään! Joka yö siis sama laulu, aina pitää löytää majapaikka ja toivoa että jossain on tilaa. Siinäpä sitä mukavuusalueen laajennusta kerrakseen. Eka yö seminaariajalta meni ihan rutiinilla ja löytyi sieltä kauempaa Victorian läheltä hostelli.

Toinen seminaariyö olikin sitten jo paljon hardcorempaa settiä. En jaksanut enää lähteä Victorian alueelle asti hostelliin, vaan kuulin yhdestä läheisemmästä hostellista joka olis kohtalaisen halpakin... Noh, otin junat sitä kohti ja siinä sitten kävellessäni sinnepäin aloittelin samalla jutustelua parin edessä kävelleen jätkän kanssa. Olivat olleet samassa seminaarissa kuulemma myös. Yksi oli britti, kaksi tanskalaista, mukavia sällejä ja sanoivat että heillä on siellä hostellissa jo paikat maksettuna ja silleen. Hostelli oli metallisen portin takana, magneettilukon takana. Yllätyin jo siinä natsimaisesta meiningistä kun jätkät soittivat ovikelloa ja ovipuhelimella suorastaan karjaistiin että KUKA SIELLÄ?!?!? Päästiin sit sisälle kun jätkät ilmoittivat omat nimensä ja luikahdin siinä samalla sisälle vaikka en hiiskunutkaan mitään mikrofoniin... Menin tiskille ja kyselin iloisena että mahtaisikohan teiltä löytyä sänkypaikkaa reissumiehelle, jolla ei ole yöksi mitään paikkaa. Vastaus oli erittäin yksinkertainen: EI OLE, kaikki on täynnä. Voi helvetti, just ennen mua sinne oli tullut joku leirikoulu tai vastaava ja he olivat varanneet kaikki huoneet ja sängyt ja kaikki mitä oli varattavissa. Vastaanottopäivystäjän, vahtimestarin ja vahtikoiran virkaa toimittanut kaljupäinen mies sanoi minulle että nyt olisi syytä poistua, asiattomilla tyypeillä ei ole lupaa oleilla alueella sitten yhtään.

Masentuneena ja täysin epätoivosta hymyillen menin sitten pihalle, jossa uudet kaverini sitten vielä istuskelivat ja söivät ostamaansa ruokasettiä. Sanoin naureskellen että arvatkaas mitä, ei ole paikkaa meikäläiselle. Jätkät oli ihan kauhuissaan että mitä hittoa, mitäs nyt meinaat tehdä. Sanoin vaan että en tiedä, en todellakaan tiedä... Sitten heitin sille toiselle tanskalaiselle läpällä että "määhän voisin tulla teidän huoneeseen lattialle nukkumaan salaa" ja yllätyin kun se rupesi pohtimaan "hmmmm...." ja sanoi että niin voisitkin. Hah hah, operaatio käyntiin, ensimmäisenä piti suunnitella miten päästään turvamiehen ohi siitä aulasta. Sen verran ehdin katsastamaan tilannetta, että siitä pienestä vahtikopista ei kovin pätevästi ihan joka puolelle näe, joten ohi on mahdollista hiipiä. Toinen havainto mitä tein siinä tiskillä notkuessani oli se, että se natsimies tuijotti herkeämättä telkkariruutuja siellä kopissaan, näyttivät valvontakameroilta. Jumalauta niitä oli varmaan 30 viiden kerroksen ja kovin pienen pinta-alan omaavan hotellin alueella! Toverini vahvisti että kameroita on kivasti ja niitä kyylätään kans koko ajan. Onneksi hän tiesi suurin piirtein missä ne kamerat ovat, joten suoraan ansaan ei tullut käveltyä.

Ensin siis vahtimestarin ohi. Vanha kikka: Kaveri kulkee muina miehinä siitä ohi ja minä kyyryssä siellä kaverin takana silleen että vahti ei näe minua. Ei nähnyt, so far so good. Sitten hissiin, jossa ei onneksi ollut kameroita. Heti hissistä päästyäni kaveri sanoi että varovasti sitten, heti hissin yläpuolella on käytäväkamera. Rupesi suorastaan naurattamaan kun kiersin kameran näkökentän ihan seinän vierustaa kuin seinään liimautuneena. Mission impossible! Tai sanoisinko että Mission Is Possible, sillä pääsin siitäkin hienosti ohi ja huoneeseen asti. Huoneessa oli pilkkopimeää, kännykän näytön valossa mentiin ja häikäisin nukkuvia tyyppejä siellä kun yritin katsoa olisiko sittenkin joku sänky jäänyt vapaaksi. Ei ollut, joten ei muuta kuin lattialle vaan, takki päälle ja laukku tyynyksi. Pääsin nukkumaan, parasta! Kello oli muuten tuossa vaiheessa varmaan kaksi yöllä ellei enemmänkin.

Aamulla heräsin about kuuden aikaan siihen kun jalkojen juuresta kuului epämääräistä tohinaa. Joku japanilainen sälli siinä pakkasi laukkuaan kuin viimeistä päivää. Ajattelin että parempi vaan olla paikallaan ja leikkiä nukkuvaa, muuten se voi alkaa kyselemään jotain tai käräyttää. Se pakkasi ihan helkutin kauan, välillä meinasi mennä hermot siihen. Lopulta se lähti siitä laukkunsa kanssa poispäin ja sanoi vielä ovelta mulle että Goodbye, se oli sitten nähnyt heti että olin hereillä, turhaan teeskentelin mitään. =) Itsekin ajattelin että parempi paeta vielä näin hiljaisina tunteina ja kävin vessassa nopsaan ja otin laukkuni ja lähdin pois. Valitettavasti jäi sen suuremmat kiitokset sanomatta nukkuvalle tanskalaiselle eikä enää nähty seminaarissakaan, joten kiitos olis vieläkin sanomatta. En vain tiedä nimeä tai mitään muutakaan, mutta ainakin jäi tanskalaisista hyvä kuva!

Hostellista lähteminen samalla tavalla kuin sinne tultiinkin, seiniä pitkin. Pääsin hienosti hissiin asti ja hissillä alas, mutta sitten tuli pieni tenkkapoo. Sama äijä oli ilmeisesti ollut yövuorossa tai jotain, siellä se kopissaan kyräili kaikkea mikä liikkui aulassa. Voi hitto, kyllä se mut tunnistaa kun se eilen mut jo kerran ajoi pois, ei voi näyttäytyä sille.... Vähän aikaa piilottelin hississä ja kun sen huomio kiinnittyi vähäksi aikaa muualle, etenin aulassa ensimmäisen ison pylvään taakse piiloon. Sieltä jälleen kyyläystä koska on seuraava tilaisuus ja sitten loikkasin seuraavan pylvään taakse. Normaalisti tämmöistä näkee vain leffoissa tai piirretyissä! Lopulta pääsin ulos asti ja huokaisin jo helpotuksesta, selvillä vesillä. Vai ollaanko? Laitoin käden rautaportille ja työnsin, mutta ei liikahtanut. Voe helevetti, se magneettilukko! Vähän aikaa yritin katsella että mistä sen saa auki, mutta ei jäänyt paljon aikaa reagoida kun näin että se vartijamies kävelee kohti ulko-ovea ja kohti mua! Paniikissa menin siihen ulkopenkille istumaan kasvot poispäin siitä ja "join vettä". Äijä oli tullut pihalle tupakalle eikä se ainakaan noin takaraivosta meikäläistä tunnistanut, ei sen enempää katsellutkaan. Tupakkansa poltettuaan se karkasi takaisin sisälle ja minä olin sillä välin nähnyt sen ison punaisen "release" -napin jolla magneetin sai vähäksi aikaa pois päältä. Vapaa! Pako Alcatrazista onnistui! Teki mieli suorastaan juosta pois paikalta, mutta hillitsin sentään itseni suuremmalti. Täytyy myöntää että syke oli aika maksimissa koko tuon tilanteen ajan ja vielä pitkään tilanteen jälkeenkin.


Paon jälkeen paukkasin jälleen suoraan seminaariin, täynnä virtaa! Itse semmasta en kerro mitään ihmeellisyyksiä, mutta siellä oli sellainen meininki, että välillä aina kesken puheiden koko 12000 -päinen porukka ponnahti penkeiltään ylös, muodostivat neljän-viiden hengen ryhmiä ja alkoivat hieromaan toisiaan hartioista ja pohkeista ja whatnot. Tämä siis siksi ettei koko päivän kestävässä setissä tule kenellekään veritulppaa tai mitään muutakaan. Noh, yksi näistä hieromasessioista poiki hieman "hedelmääkin", vois ehkä sanoa, kun eräs amerikkalaistyttö tykkäsi mun pohjehieronnastani ihan täysillä. Siitä sikisi sitten mukavat keskustelut ja päädyttiinkin viettämään koko mahtava päivä yhdessä siellä Excel-hallilla. Illan ja yön kulusta en kerro, mutta tämä oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kerta kun olen maksanut mukisematta 70 euroa hotelliyöpymisestä. Juu, ei se 70 ole paljoa, mutta jos joka yö maksais ja viipyy viikon.... siinä on taas kerran tyyliin kuukauden kokonaisbudjetti Malesiassa tai Thaimaassa tai jotain siihen suuntaan. Vähän liikaa pelkistä yöpymisistä. Noh, tämän kerran vain, siis.

Aamulla pääsi sitten takaisin seminaariin, erittäin väsyneenä. Onneksi setit alkavat loppumaan ja alkaa "vapaa-aika" Lontoossa jälleen. Pääsi siinä samalla kokemaan muuten Lontoon legendaarisen klo 8 aamuruuhkan. Se on ollut jotain sellaista, mikä teki todella suuren vaikutuksen ja en ole vielä toistaiseksi kokenut missään mitään vastaavaa. Aasiassakin ne ruuhkat on pahoja, mutta ihmiset on pienempiä, joten ne ryysikset ei ole niin voimakkaita ja vaarallisen tuntuisia.

Viimeinenkin seminaaripäivä meni taas sitten itsekseen, silloin puhuttiin ihmiskehosta ja ennen kaikkea ravitsemuksesta ja ruoansulatuksesta. Joku saattaa meikäläisen mainostaman "kymmenen päivän haasteen" tietääkin ja tuolta seminaareista se on lähtöisin. Hyvää settiä, en olisi ikinä ajatellut että itseä kiinnostaa oma terveys tai paino tai muutenkaan. Nykyään kiinnostaa koko ajan ja osaa ajatella kaikenlaisia asioita vähän eri tavalla. Kyllä muutama Lontoon-keikka on tehnyt myös oman osansa meikäläisen persoonan ja ajatusten muuttamisessa. En tiedä onko kaikki muutokset hyvään suuntaan, mutta tiedän että ainakin suurin osa on.

Anyway, seminaarin lisäksi Lontoossa tuli käytyä "tois puol jokkee" eli siellä jossain alueella, jonka nimeä en nyt muista eikä ole nettiä saatavilla mistä sen vois tarkistaa. Anyway, siellä kävin katsomassa, minkälaiseen kouluun hyvä ystäväni Sean oli päässyt sisään (kuten myöhemmästä tiedetään, sinne kouluun hän ei mennyt vaikka tilaisuus oli). Pramean näköinen koulu se Communication College oli, menin niin pitkälle innoissani ja kamera tanassa että vartijat tuli hakemaan olkapäätä koputtaen pois sieltä kun mulla ei ollut kulkulupaa alueella. Tiukkaa settiä, mutta ehkä se on hyvä niin. Jatkoin sitten opiston jälkeen kävelyä suuntaan x ja ajattelin että kyllä tässä vielä jonnekin päädytään. Kyllä joo, puisto oli matkan varrella, tuhansine puluineen. Lisäksi löytyi kaikenlaisia hauskoja kauppoja joilla oli hauskoja nimiä (Jerk Chicken, AKSU, Tennessee Fried Chicken, wimpy, risky...).

Kun lopulta oli kävellyt tuntikaupalla ihan päin peetä, oli aika turvautua epätoivoisiin tekoihin ja kokeilla tuota Lontoon tulipunaista kaksikerrosbussia. Onneksi mulla oli viikon Oystercard jolla saa käyttää metroja ja busseja rajattomasti. Olihan sekin kokemus istua bussissa kakkoskerroksessa ja katsoa kuinka hullu kuski pistää meneen, ensimmäistä kertaa elämässäni muuten vasenta puolta liikennettä. Mageen näköistä! Taisin ottaa digikamerallani hieman videokuvaakin jopa. Bussilla löysin yllättäen takaisin metroasemalle ja metrolla on helppo suunnistaa kohti Liverpool Street -stationia, josta bussin lentokentälle oli määrä lähteä. Aikaa oli vielä kuitenkin sen verran reilusti, että ajattelin metsästää lähimmän Yo!Sushi -ravintolan ja käydä syömässä hieman liukuhihnasushia. Aikomukseni oli syödä halvalla eli ottaa vain pari lautasellaista sushia ja muuten ryystää unlimited-misokeittoa niin paljon että saa mahan täyteen. Ja paskat, nothing of the like. Sushilautasia kertyi varmaan puolen metrin pinkka ja loppulasku oli yhteensä lähemmäs 20 puntaa eli noin 30 euroa. Perhana kun hyväksyivät visan maksuvälineeksi. Noh, täytyyhän sitä välillä naatiskellakin ja mielummin Lontoossa käy sushilla kuin purilaisella. Ruokavaihtoehdot ovat niin perkeleen huonoja... Sushittelun jälkeen menin bussille ja pienen pakollisen odottelun jälkeen pääsin jälleen lentokentälle päin.

Lentokentällä olikin sitten oikein mehevä ylläripylläri meikäläistä odottamassa. Menin RyanAirin tiskille ja sain sieltä mukavan tiedon että lennolle ei enää oteta, lento on täynnä, blaa blaa blaa. Mitä hittoa, mulla on tässä lippu, kello on tuon verran että check-in on vielä auki, what the hell?!?!?! Kovasti yritti jotain sonklata siinä, mutta en saanut mitään pätevää ymmärrettävää vastausta. Kun rupesi hermot menemään ja hieman pelottamaan, löin nyrkkiä pöytään ja huusin maltillisella äänellä että what the f*ck. Siinä vaiheessa tulikin jo muutama konekiväärein ja pampuin varustautunutta jeppeä selän taakse kyselemään että "wha´s with all ze ruckus ier?". Katsoin parhaimmaksi nostaa kädet pystyyn, pyytää anteeksi ja poistua takavasemmalle miettimään seuraavaa siirtoa. Noh, kokemattomana kaverina sitten ensin lentokentän yleisinfotiskille kyselemään että mitäs nyt. Kehoitti kääntymään Ryanairin tiskin puoleen. Näin teinkin, ja siellä sanottiin että seuraavalla sitten kotiin vaan. Jouduin vielä maksamaan 50 euroa väliä lipun vaihdosta, mutta siinä vaiheessa se ei enää kiinnostanut, kiinnosti vain että saan kyydin kotiin. Seuraava lento tarkoitti seuraavan vuorokauden saman ajan lentoa eli odoteltavaa jäi kutakuinkin noin 26 tuntia. "Ei helvetti, en varmaan lähde enää vajaaksi vuorokaudeksi kaupunkiin ja maksa ensin busseista parikytä euroa ja yöpymisestä 20-30 euroa, jään asemalle notkumaan. Lentokenttäodottelua 26 tuntia, jipii! Tässä ennätys jota kovin moni ei riko, ehkä jos jollekulle tulee joku vastaava tilanne, mutta... noh, epätodennäköistä se onneksi on. Itse en ainakaan haluaisi rikkoa omaa enkkaani.

Olin ostanut kirjakaupasta pari kirjaa, joten siinä sitä oli muutamaksi tunniksi viihdykettä. Nukkuminen oli myös hyvä tapa tappaa aikaa. Kaikista tärkein asia kuitenkin koko systeemissä on yksi simppeli juttu: ÄLÄ katso kelloa! Tiedättehän, aika kuluu tosi hitaasti jos koko ajan tuijottaa kelloa. Jos taas ei katso niin aika tuntuu menevän yllättävänkin nopeasti. Tämän mantrani ansiosta selvisin täysijärkisenä tästä ordealista ja sain pidettyä setin kasassa loppuun asti. En ollut koskaan ollut niin onnellinen kuin silloin, kun pääsin lentokoneeseen asti ja lennettiin Suomeen. Lentokoneessa tapasin vanhan suomalaismuorin, joka intoutui jutustelemaan oikein kunnolla, melkein koko kolme tuntia. Ihan jees, olettaisin. Olipa hieman pätevämpää juttuakin kuin yleensä. Lisäksi lentokoneessa kirjoitin äidilleni "kirjeen" tuohon mukanani olleeseen muistivihkoon. Myöhemmin kotona sitten kirjoitin sen tietokoneella puhtaaksi ja jätin pöydälle luettavaksi sen paperimuodossa, mukavaa settiä äiteelle lukea vasta sitten matkan jälkeen. Emmehän me halua ketään huolestuttaa heti etukäteen, emmehän?

MUTTA, katsokaa missä sitä ollaan tänä päivänä. Joskus muinoin ajattelin että vieraassa kaupungissa voi olla pelottavaa heti alkuun, varsinkin jos ei ole ennalta varattua yöpaikkaa ja joutuu keskellä yötä kaupunkiin. Tämä tuli toteutettua kaverin kanssa vuonna 2006 Lontoossa. Joskus muinoin ajattelin että en ikinä uskalla lähteä yksin matkalle. Tämä tuli tehtyä Lontoossa 2007. Seuraavaksi sanoin että Aasia voi olla pelottava paikka, kun siellä ei puhuta englantia... Yksin sinne vuonna 2008 ja oikein asumaan ja puoleksi vuodeksi. Sitten olin vielä sitä mieltä, että Kiina on niin hoocee ja pelottava paikka, että sinne en ainakaan uskalla yksin mennä, tarvii olla kaveri tukena ja turvana. Kiinassa ja yhdessä sen suurimmista kaupungeista tuli käytyä vuonna 2009. Mitä seuraavaksi? Enää ei ole mielessä mitään paikkaa mikä arvelluttaisi tai pelottaisi mitenkään erityisesti. Afganistan, Kongo tai Kolumbia? Ihan sama, minä menen jos on asiaa. Eivät toki ole ihan ekana listalla ja maailmassa on vielä runsaasti paikkoja joissa olis kiva käydä. Pikkuhiljaa mennään, pikkuhiljaa. Maailma on tästä edespäin minun leikkikenttäni!


- Jani -