Level up! - Eeppinen pyöräretki Lok Kawille

No niin, alkuverryttely alkakoon, luvassa olisi yksi huipuimmista kokemuksista ikinä, mutta ensin pitää käydä asioita läpi ihan kronologisessa järjestyksessä...

Kinabalu menetti osan hohdostaan kun sain tietää että vuorelle ei ole mahkuja päästä ja kilpikonnatkin oli ihan toisessa päässä Malesian puolta tästä saaren osasesta. Noh, tiistaina sitten päätin ottaa härkää sarvista ja pyrkiä löytämään tien paikkaan, joka korvaisi ainakin osittain sen, mitä menetän kun en jaksa lähteä satojen kilometrien päähän. Orangutangit, proboscis-apinat, kilpikonnat ja muut hiippiäiset oli päällimmäisenä mielessä. Löysin paikan noin 25 kilometrin päästä Kinabalua, nimeltään Lok Kawi Wildlife park. Seuraava askel oli alkaa katsomaan, miten sinne pääsee ja paljonko maksaa... Itse puiston hinta oli 20 ringittiä eli nelisen euroa, ei paha, ei paha... kuljetus... mitä hittoa, sinne ei mene mitään busseja ja kaikki helvetin matkatoimistot missä kävin, järkkäsivät yhteistä menoa vasta torstaina. Olishan silloinkin ehtinyt, mutta en minä ala aikataulujen kanssa pelleilemään lentopäivänä, kentällä pitää kuitenkin olla hyvissä ajoin vaikka lähtö onkin vasta illalla. Vitutuksen valta sai voiman hetkeksi meikäläisessä, osittain syynä oli myös se, että joku saakelin buddhalaismunkki tuli sinnikkäästi kerjäämään rahaa jotain tönöä varten ja heikkona hetkenäni lahjoitin useamman kymmenen ringittiä siihen tarkoitukseen ja kaduin sitä myöhemmin. Buddhalaismunkilta sain kiitokseksi tommoisen jade-rannekorun ja sellaisen kullanvärisen läpyskän, jossa lukee kiinaksi jotain, todennäköisesti "ähäkutti, kusipää"... en taida vaivautua kääntämään sitä kirjoitusta koskaan, vaikkakaan never say never.....

Tuona laiskana päivänä kävelin lisää jo ennestään ihan tuttuja katuja pitkin siinä keskustan alueella. Olihan siellä kaikenlaista, mutta ei mitään tajunnan räjäyttävää, aika tylsää settiä siis oli kaikkinensa. Lisäksi olen onnistunut tuossa paahteessa talsiessani polttamaan niskani, ei mitenkään yllättävää, vaikka täytyy ihmetellä että miten on mahdollista polttaa vain toinen puoli... ehkä se johtuu siitä että pidän tuota laukkuni hihnaa aina samalla puolella. Ei taida riittää että niska-hartiaseudulta palaa vain toinen puoli, jos samanlainen meininki jatkuu niin meikäläisellä on lisäksi vielä ryhtivika parin kuukauden päästä. Niin, aika melankolista tekstiä, mutta tiistai ei tosiaan ollut missään suhteessa kovin antoisa päivä.... Illalla kun palasin guesthouselle, Lucy heitti puoliksi herjalla että voithan sää vuokrata ton meidän polkupyörän ja ajaa sillä paikalle, kun kyselin että ei se pystyis järkkäämään jotain muuta kyytiä kuin sikakallista taksia. Ei sinne sitten paljon vaihtoehtoja ollutkaan, joko taksi suoraan, 80 ringittiä, tai sitten bussien kanssa pelleilyä ja joku kolme vaihtoa ja pari kilsaa kävelyä lopuksi.... tai sitten se polkupyörä. Älkää yllyttäkö hullua, kaikesta tästä vittuuntuneena tein sitten sen peliliikkeen ja vuokrasin sen pyörän ja lähdin puskemaan atleettina 25 kilometrin lenkkiä kohti Lok Kawia ja "eläintarhaa"....

Aamulla heräilin taas vasta joskus puoli kympin aikaan, koska nukkumiset on mennyt vähän niin ja näin, välillä torkkuja, välillä snoozea, välillä valvomista, välillä chillailua... Aamulla heräsin ja totesin että porukka on vaihtunut dorm-huoneessa ihan kivasti. Kaikki viisi entistä "kämppistä" oli lähtenyt kohti uusia seikkailuja, tilalle tullut neljä jotain uutta ja outoa tyyppiä. Menin siinä aamupalalle ja kuulin kun yksi blondi puhui jotain suomeksi ja ihmetteli että miten aamupalasysteemi oikein toimii. Sit tuli se mitä odotin: kysyi multa erittäin suomalaisella englannilla että miten tämä aamupalahomma oikein.... ei ehtinyt edes kysymään loppuun kun sanoin suoraan suomeksi että siitä vaan paahtoleipää uuniin ja termarissa on lämmintä vettä kahvia tai teetä varten. Ja just pääsin kehumasta olevani ainoa suomalainen.... Juteltiin siinä sit hyvä hetki aamupalan ääressä, pariskunta oli maailmanympärimatkalla ja emännällä riitti juttua puhuttavana, äijät oli pöydässä lähinnä hiljaa. Noh, onhan nää matkajutut tavallaan ihan mielenkiintoisia kuultavia, ainakin jos jollakulla olis jotain uutta ja mageeta kerrottavaa, mutta se alkaa oleen aika harvinaista...

Aamupalan jälkeen menin sit takaisin huoneeseen katsomaan kamoja valmiiksi retkeä varten ja huomasin siinä ohimennen jälleen yhden dorm-huoneen eduista. Ruotsalainen lady mikroshortseissaan oli tullut takaisin nukkumaan aamupalalta ja se oli niin rättiväsynyt, että se oli nukahtanut varsin mielenkiintoiseen asentoon "sakset auki" ja käsi topin sisässä. Jos omaisin yhtään enempää paparazzin verta niin kamera olis laulanut aika iloisesti, tosin olis myös mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuis jos se heräiskin ja näkis että sitä kuvataan... =) Pienestä huomionviejästä huolimatta sain kamat pakattua kasaan, tosin totta kai aina jotain unohtui ja oli ihan pakko rampata rinkalla koko ajan. Viimeinen asia, josta Lucy vielä muistutti, oli sadetakki. Kävin katsomassa, etsin hetken ja luovutin kun en löytänyt sitä. Sit ei muuta kuin polkupyörä kainaloon tuosta parvekkeelta, alakertaan ja eikun matkaan. Toki tarkistin ilmat ja muutenkin systeemin että ei ihan vieraalla rikshalla lähdetä polkemaan heti täysillä.

Oli tarkastus kuinka hyvä tai huono tahansa, niin ei sillä pysty tekemään päätelmiä siitä, kuinka hyvä tai huono se pyörä on. Pian huomasin, että vaikka Borneon mittakaavassa pyörä oli helvetin hyvä(n näköinen) niin omassa vertailussa se oli varsinainen piece of shit. Vaihteet ei toiminut kovin hyvin, satula raastoi ja painoi nivusia melko voimakkaasti ja ohjauskin vähän puolsi suuntaan x. Ei siinä, kyllä sillä liikkeelle pääsi, vaikka kitkaa olikin runsaasti mukana ja joutui täten hieman polkemaan ylimääräistä. Suurin huolenaiheeni ja se otsikon varsinainen level-upin syy on siis se, että uskaltauduin vihdosta viimein ihan omin päin täällä kolmannessa maailmassa vasemmanpuoleisen liikenteen vallitessa tien päälle! Aluksi kuumotti kyllä melkoisesti ja ajoin paljon pientareen puolella, mutta pian se alkoi olemaan niin raskasta että oli pakko siirtyä ajotien laitaan ja antaa rekkojen suhahtaa kahdeksaakymppiä ohi kymmenen sentin päästä. Jonkin verran kevyen liikenteen väyliäkin oli, mutta niissäkin oli omat vaaransa, nimittäin nuo viemärisysteemit on tehty aika avonaisiksi ja syviksi, sinne kun tipahtaa kerran niin siinä on vähintään taju, ehkä myös henki pois, ainakin jos lyö päänsä asphalttiin siinä mennessään. Kypärästähän ei tietenkään ollut tietoakaan, eihän sitä Suomessakaan käytetä... vaikka olis tietysti fiksua.

Siinä paahteessa pari kilometriä taisteltuani huomasin, että pääsin vihdoin pois kaupunkialueelta ja sit vaan ison tien laitaa pyörän selässä taittaen... Kyltitys oli aika selkeetä, tiesin ainakin suurin piirtein että minne päin pitää mennä ja pian alkoi tulemaan Lok Kawin kylttejäkin vastaan. Suoraa tietä mentiin melkein parikymmentä kilsaa ja sit tuli kyltti Lok Kawi ja käännös oikealle. Menin sinne, otin suuntavaistoni varassa sellaisen pikkutien ja ajattelin että kohta ollaan perillä.... saavuin yhden moskeijan pihaan ja just samalla hetkellä siellä herra pääImaamiherra alkoi laulamaan herran virttä ämyreistä, melkein putosin pyörän selästä kun itse olin ihan vieressä ja äänet oli totta kai täysillä että koko kylä kuulee rukouksen ja ilosanoman, joka on hoilattu varsin ekumeeniseen ja epävireiseen tapaan. Damn those muslims with their singing....

Eksyin siinä siis kyllä ihan oikeaan kaupunkiin, mutta lähimmästä arabimarketista ostaessani lisää vettä kysäisin että missä on puisto ja näyttivät vaan että jatkapa poika matkaa, vielä on ähellettävää. Vai niin, se nimi olikin vain lähikylän mukaan, itse puisto ei sijaitse kylässä, vaan matkaa vielä 5 kilsaa lisää... damn, no ei mitään, pyörän selkään ja kohti puistoa, perkele! Finskihän ei luovuta, varsinkaan kun on jo näin pitkälle tultu. Muuten tulis mieleen se juttu siitä turkulaisesta, joka yritti uida tukholmaan, mutta kymmenen metriä ennen maalia päätti ettei jaksakaan ja ui takaisin. Koko matka oli ollut mukavaa tasaista leewaytä, joten nyt oli aika rinteiden ja mäkien saapua kuvioihin mukaan. Oli muuten aika rankkaa polkea ylämäkeen kun lämpöä oli reilusti yli 30 ja aurinko porotti vielä suoraan päin flänää. Vettä kului melkein kaksi litraa koko tuolla matkalla. Lopulta pääsin perille ja vaappuvin jaloin menin entrancen luo, ostin lipun ja lähdin jatkamaan kuntoilua tällä kertaa patikkakyydillä.

Itse eläintarhasta ei ole paljoa kerrottavaa, paljon on tallennettu videokameralle, vielä kun ne tuotokset sais jotenkin näkyville... Siellä oli kaikenlaista kaurista ja peuraa, apinoita varmaan viittä eri sorttia ja seepraa ja tiikeriä ja.... noh, kaikenlaista. Oma suosikkini oli varmaankin aurinkokarhut, kaikista pienin karhulaji mitä maailmasta löytyy. Kävi vähän säkä että niitä ruokittiin just silloin kun menin paikalle, sain aika hyvää materiaalia mm. karhukoripallosta. Orang-Utanit oli myös just sellaisia kuin oli mainostettu. Jälleen kävi pulla ja sain myös sen piilossa olleen poikasen edesottamuksia nauhalle. Täytyykin alkaa sitten treenaamaan käsivoimia että pystyy kiipeilemään samalla tavalla.... ei olis kyllä mahdollista ellei itse asuis samanlaisella köysiradalla ensin monen monta vuotta :) Noin puolessavälissä eläinkiertuetta alkoi satamaan vettä. Great, sade varmaan jatkuu lopun päivää kun meikäläinen on kerrankin pyörällä liikenteessä.... Menin siinä sit vähäksi aikaa botanical gardeniin pällisteleen kasveja ja sitten kiiruhdin takaisin päärakennusta ja amfiteatteria kohti, klo 3:30 piti alkaa esitys, jossa olis näytetty vähän apinatemppuja ja sit papukaijajuttuja ja käärmesettiä. Noista papukaijat onkin jo ihan tuttuja Kyprokselta, ei tee enää mitään vaikutusta vaikka osaisivat tehdä mitä. Noh, kun menin paikalle, sanottiin että sateen takia esitys on peruttu. Toivat sinne sitten muutaman elukan näytille valokuvattavaksi ja siliteltäväksi. Käärme oli aika pieni ja limainen, papukaijat oli just sitä mitä aina ennenkin, huonommin koulutettuja kuin ne Kyproksen kaijat. Ne oli muuten kuulemma tuotu Etelä-Amerikasta kun niiden edellisellä omistajalla ei ollut enää varaa pitää niitä.

Sade ei vieläkään tauonnut, joten menin ruokalan puolelle ajatuksissani lounas. Se ajatus haihtui hyvin nopeasti, näin että siellä oli vain jotain limaista settiä jäljellä ja sekin oli seissyt koko päivän siellä vadissa. Vielä kun lähellä on eläimiä, joilla voi olla kivoja tauteja, niin jätin suosiolla ruoan väliin ja tilasin pari vohvelia. Niitä siinä nakertelin ja katselin sateen muodostamia rinkuloita lammikoiden pintaan. Hetken päästä mietin että helvetti, enhän minä voi pyöräillä täältä pois jos sataa vettä. Päätin kerrankin kääntyä buddhan puoleen ja nappasin sen anteliaisuudestani vastalahjaksi saamani rannekorun laukustani ja sujautin ranteeseeni ja toivoin samalla hiljaa mielessäni että auta nyt Jizoo saatana miestä mäessä ja lopeta tämä sade. Pyyntöni ei tainnut olla ihan vilpitön ja parhaasta päästä, sillä sade vain yltyi ja alkoi satamaan oikein kunnolla piiskamaisesti ja 45 asteen kulmassa. Siinä meni oma usko buddhaan, jonka hetkellisesti yritin kehittää itselleni että pääsisin sateesta eroon....

Kun sade ei ottanut loppuakseen, rupesin pakkaamaan kamoja laukkuni sisällä pieniin pusseihin, etupäässä kamerat ja muu elektroniikka parin pussin sisään ettei vaan pääse kastumaan. Samoin kaikki muu kama lähti muovipussin sisään. Ravintelin tiskin takana mamma näki pakkaustouhuni ja toi mulle vielä yhden mustan pienen muovipussin, mikäs siinä, ei noita elektroniikkavälineitä voi pakata liian huolellisesti tämmöisessä squallissa. Naapuripöydästä joku äijä toi mulle vielä lahjaksi isomman muovipussin, päätin sijoittaa laukkuni kokonaisuudessaan siihen ja solmia sen kiinni. Kumarsin kiitokseksi ja lähdin marssimaan terminaattorimaisesti kohti sisäänpääsyrakennusta. Kun sinne asti pääsin, oli heti joku äijä kimpussa ja kysyi innoissaan että tarvinko taksia. Sanoin että kelpais kyllä, mutta olen polkupyörällä, voisitko ottaa senkin kyytiin. Äijä hävisi aika nopeasti näkyvistä, ilmeisesti ei siis. En tainnut olla muutenkaan miellyttävän oloinen kyytsättävä kun olin ihan valuvan märkä.

Sisäänpääsyrakennuksen tykönä sitten katselin yksi toisensa jälkeen, kuinka porukka alkoi valumaan pois puistosta, astuivat taksiin ja hurauttivat onnellisena pois paikalta. Yritin itse katsella ja kysellä että löytyiskö vaikka jotain lava-autoa tai jotain pick-uppia millä vois viedä mut ja pyörän kinabalulle, mutta porukka ei lämmennyt mun kyselyille ja pyynnöille yhtään. On siinä kans väkeä, moni työntekijäkin lähti taatusti kinabalulle päin pick-upeillaan, mutta kukaan ei katsonutkaan meikäläiseen päin toista kertaa, äkkiä vaan pois paikalta. Lopulta puisto suljettiin takanani ja tunsin että ei siinä sit hittojakaan, lähdetääs polkemaan kun ei vaihtoehtoja ole. Onneksi sade oli hieman laantunut piiskausvaiheesta, joten ei se ihan sietämätöntä ollut... aluksi, pian se trooppinen sade -vaihe palasi ja vielä hurjempana, kutsuisin jopa pieneksi trooppiseksi myrskyksi. Tuuli oli kohtalaisen hurjaa, puut heilui siellä metsäisellä alueella kuin viimeistä päivää ja itsellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Ohi kiitävät autot roiskivat tulvivan tien vedet päälleni tasaisin väliajoin ja ohi ajaneet rekat ja bussit räimäisivät vettä niin paljon, että vertaisin sitä siihen, että neljä ihmistä paiskaa täysillä samaan aikaan ämpärillisen mieheen. Pyörässä ei tietenkään ollut lokasuojia, joten vauhtini noustessa "yli kahdenkympin" se eturengas viskasi kaiken veden ja kuraveden suoraan naamaan. Löysin taktiikan, jolla sain pidettyä vasemman silmän auki kivutta ja oikea silmä sai välillä aina levätä kiinni, suojassa siltä veden piiskalta, mikä viuhahti silmille aina vähän väliä.

Kun pääsin isolle ja suoralle tielle, sade oli hieman jo laantunut, mutta en huomannut sitä, kun poljin kohti kinabalua kuin viimeistä päivää ja vesi lensi paitsi oman pyörän renkaista, myös ohi kiitävien autojen renkaista päin näköä koko ajan. Menomatkalla havainnoin sellaisen jutun, että toisella puolella tietä ei ollut mitään toivoa ajaa pyörällä, joten painelin tämän kosteahkon paluumatkankin samalla puolen tietä, eli siis väärään suuntaan liikennettä. Jalkakäytäviä ei tietenkään ollut, joten ajoin siis siinä tien reunassa. Kuumotti entistä enemmän että mitä jos joku osuu, mutta sentään itsekin pystyi reagoimaan kun välillä niitä autoja ja mopoja paineli siellä pientareenkin puolella.

Olen monesti kertonut, kuinka paikalliset ihmiset tuijottaa meikäläistä ja kerron tälläkin kertaa. Tosin tuijottaisitte tekin kun näkisitte että mikä helvetin hullu tuossa myrskyssä ajaa ilman sadetakkia tai muuta varustusta... jo menomatkalla ihmiset halusivat aina toivottaa ohikiitävälle valkonaamalle hellout, paluumatkalla varmaan jokainen tummanaamaisempi henkilö morjensti, vähintäänkin nyökäytti päätään. Nyt sitten ainakin Lok Kawin ja Putatanin kylässä sekä Lok Kawin military basessa kiertää legenda uitetun märästä valkoisesta miehestä, joka oranssilla maastoratsullaan kiisi läpi vesimassojen. Huomasin siinä puolessavälissä matkaa että eihän mua enää kuumota tuo liikenne yhtään, on ollut hieman tärkeämpää ajateltavaa tässä viimeinen parikytminuuttinen, jota tässä olin polkenut. Havaitsin jopa, että käytin pari kertaa mielessäni noita Suomesta tuttuja liikennelausahduksiani "et tuu sieltä!" ja "aja saatana!" Jos olisin dominoiva tässäkin liikennekulttuurissa, niin pitäis varmaan alkaa hakeutumaan ammattiauttajan pakeille road ragen vuoksi... aika näyttää tulenko joskus ajamaan vasemman puolen liikenteessä ihan autollakin.

Odottelin tosiaan siellä eläintarhan portilla ihan viimeiseen asti ennen kuin lähdin ajamaan. Osasin kerrankin ajoittaa jotain oikein, sillä tavoitteeni oli päästä perille Kinabaluun ennen pimeää ja se onnistui juuri ja juuri. Aikaa paluumatkassa meni muuten noin tunti, kun taas menomatkalla olin saanut tuhlattua aikaa yli kaksi tuntia, tosin sisältäen pari harhaan ajoa ja muutenkin turhaa pysähtelyä, myös kuumuuden takia. Kun pääsin Kinabalulle, kiittelin onneani että olin jo ensimmäisenä päivänäni kävellyt melkein lentokentältä asti hostellille, joten reitin piti olla kohtalaisen tuttu... mitä vielä, löysin itseni JÄLLEEN jostain slummialueelta, jossa lapset tuli aidan toiselle puolelle huutamaan yhteen ääneen, ilmeisesti kerjäämään rahaa. Olin sydämetön ja jatkoin matkaani, ihmetellen paljon että mihin hittoon olen taas päätynyt... karttaa en vaivautunut ottamaan esille, tällä kertaa pistin kaiken peliin suuntavaistoni varassa. Lopulta löysinkin sitten keskustan alueelle ja siellä suunnistaminen oli ihan pala kakkua. Sitten vaan Lucyn hostellille, pyörä parkkiin, yltä päätä paskaiset vaatteet pyykkiin ja itse suihkuun. Pesin vielä pyörän ja kannoin sen takaisin parvekkeelle, alkuperäiselle paikalleen. Velvollisuus on täytetty, lainattu tuote on palautettu takaisin omalle paikalleen, hinnalla millä hyvänsä.

Suihkun jälkeen pistin kuivaa ja lämmintä ylle ja lähdin syömään ja surffaamaan vähän netissä. Tämän tekstin olen kirjoitellut vasta myöhemmin illalla, joten aivan ajantasaista raporttia ette tällä kertaa saaneet, mutta harvoinhan sitä nyt sellaista....

Ei tästä nyt ihan sellainen tullut mitä päässäni pyörittelin märän matkan aikana, mutta kelvannee. Täytyy myöntää että harvoin pelkään henkeni edestä, mutta tähän päivään niitä hetkiä mahtui useampikin, sillä polkupyörällä harvoin voitetaan rekkaa vastaan nokkakolari. Nyt on yksi askel otettu jälleen lisää tällä kokemusten tiellä ja voisin jopa sanoa itsekin, että olen ylpeä siitä, mitä on tullut tehtyä. Lähinnä tarkoitan sitä että lähdin yleensäkään pyöräilemään, tuo myrskyssä pyöräily tuo lähinnä lisää sitä tuntemusta että ehkä minä olen sittenkin edes hieman sissi jätkä. Tai tyhmä....

Torstaina alkuillasta matka jatkuu kohti Singaporea ja uusia haasteita. Uusi kaupunki, uusi layout, mutta eiköhän tässä taas pärjätä. Tällä kertaa siellä on sentään raideliikennettä, joten ei tarvi koko aikaa kävellä. Siellä saatan käydä uudestaan eläintarhassa, siellä on kuulemma sellainen, että voi hyvällä omallatunnolla kutsua sitä jopa maailman parhaaksi. Katsotaan mitä mieltä itse olen sit kun olen käynyt siellä. Tässä vaiheessa kuitenkin filmi poikki ja palaamme asiaan jälleen myöhemmin, seuraavalta mantereelta.


- Takemoto -

(fiksu referenssi, ehkä noin yksi prosentti mun lukijoistani on nähnyt Honey & Cloverin.... semmoinen sälli jota alkoi ketuttamaan ja se lähti ajamaan polkupyörällä....)