Yume No Mitai Tokyo Life

Bussimatka meni todella mukavasti uinuessa, vaikka bussissa ei saanutkaan penkkejä ihan taka-asentoon asti. Kyllä sitä on tässä matkan aikana tullut totuttua siihen että pitää koittaa sopeutua ja pystyä nukkumaan vaikka pystyasennossa jos tarve vaatii. En kuitenkaan ole vielä tehnyt sellaista sissiratkaisua että olisin varta vasten nukkunut yön manga/internet-kahvilassa tai mcdonaldsissa pöytään nojaten. Ehkä se pitää vielä kokea, mutta toisaalta mitään pakottavaa tarvetta ei ole, jostain syystä.

Bussi olikin perillä Tokiossa jo hyvissä ajoin, joskus kuudelta aamulla. Helvetti, kerrankin kun en pistäis yhtään pahakseni että oltais myöhässä ja sitten ollaan reippaasti ajoissa... perhanan säntilliset japanilaiset :) Laskeuduimme... eikun siis saavuimme Tokyo-asemalle ja porukka alkoi ulostautumaan bussista. Hyvän valinnan tein taas saapumispaikan suhteen, Tokyo-station on varmaan isoin näistä kaikista, olin ihan hukassa siellä asemalla että mihin täällä pitää mennä, mistä täältä pääsee pois tai eteenpäin tai jotain. Eikä tietenkään ollut taaskaan majapaikasta mitään pienintäkään hajua. Tai no, hajua oli kyllä, mutta minä en ole niin kova vainukoira, että sen perusteella hommat sujuis kuin tanssi. Hetken siellä palloiltuani edestakaisin rohkaisin mieleni, ostin metrolipun Asakusan kaupunginosaan ja lähdin taittamaan matkaa. Onneksi metrosysteemi on suurin piirtein sama kuin muuallakin Japanissa ja ehdin kartuttamaan kokemusta, mutta jumalauta mikä metrokartta! Jos en muista pistää linkkiä niin katsokaa itse vaikka googlen kuvahaulla Tokyo Metro Map, sitä kun katsoo silleen muuten vaan niin meinaa heittää toivonsa saman tien. Eikä tässä vielä kaikki, kuten ostos-teeveessä aina sanotaan, siihen karttaan ei edes ole merkitty kaikki raiteet ja reitit ihan vaan "selkeyden vuoksi". Hah hah.... Noh, taisin aiemmin jo todeta että sitten kun Tokiossa pystyn suunistamaan kuin kotonani niin annan itselleni päästötodistuksen matkasuunnistuksessa. Pitkällisen opiskelun ja monen harhareitin jälkeen voin sanoa että todistus on ansaittu ja matkamiehen viimeinen kaupunkihaaste on selätetty!


Otsikosta.... sen voisi kääntää näpsäkästi suomen kielelle esimerkiksi "unenomaista Tokio-elämää". Kuulostaa hieman urpolta, mutta mennään tuolla. Juu, elämä täällä on kyllä meikäläiselle kuin unelmien täyttymys ja nautin joka hetkestä suunnattomasti, mutta otsikko voi kuvata myös sitä pöhnää, joka täällä pienestä unettomuudesta aina välillä iskee päälle. Eka päivä on hyvä esimerkki. Vaikka nukuin todella hyvin bussissa, olin silti perille päästyäni todella väsynyt, sekaisin, kuin käki kännissä. Muitakin päiviä on ollut, johtuen siitä että täällä check-out time on jotain klo 9 ja 11 välillä, riippuen paikoista. Ja jos myöhään valvoo niin yhteentoista mennessä poistuminen on erittäin suuri saavutus sinällään. Lisätään tähän vielä yksi haaste lisää heräämiselle, nimittäin en omista herätyskelloa eikä kännykkääkään voi käyttää kun sitä ei pysty lataamaan täällä jostain syystä ollenkaan. Veikkaan että se johtuu siitä että tuo verkkovirta on vain 100V kun meillä se on... 230? Joka tapauksessa, ei tarpeeksi poweria siihen hommaan ja näyttää siltä että tuo muuntaja tuossa kännykän laturissa ei auta yhtään mitään. Onneksi tietokonetta pystyy sentään lataamaan, sen laturin muuntaja sentään onneksi toimii.

Asiaan, asiaan... löysin sitten pienten ensiharhailujen jälkeen Asakusan mestoille ja ihmettelin hetken ympäristöä. Sitten lähdin marssimaan ympyrää ja tutkailemaan maisemia. Löysin kohtuullisen helposti turisti-infon mutta kello oli siinä vaiheessa tyyliin 7 aamulla ja se aukesi vasta ysin aikaan, joten hallelujaa, katsotaan mitä saadaan aikaan... marssin siinä sitten kaikenlaisia pikkukujia rinkka selässä ja koitin löytää säkällä itselleni hyvän ja halvan majatalon. Eihän minulla näissä asioissa koskaan säkää käy, löytyi vain ökyhotelleja ja kaikkea muuta turhaa. Lopulta luovutin marssin ja menin kalliin näköiseen kahvilaan syömään aamupalaa. "Mooningu Setto" eli morning set ei ole kovin kallis ottaa, sisältää siis tyyliin leivän ja teen tai jotain vastaavaa, maksoi jonkun 3 euroa. Onhan se sinänsä kallis, mutta mikäs siinä jos tuntee saavansa rahoille hyvää vastinetta... lisäksi varmaan ensimmäistä kertaa huomaan senkin hyödyn, että on valmis maksamaan siitä, että pääsee johonkin paikkaan istahtamaaan alas ja saa tuon kymmenen-viidentoista kilon apinan pois selästä aina välillä. Tuhlasin sitten siellä kahvilassa aikaa sen verran että kello tikitti täyteen ja turistirysäinfo aukesi ja pääsin kiusaamaan tiskin takana olleita vapaaehtoismuoreja.

Kiusaamaan todellakin, menin sinne ja puhuin ensin japanilla, huokaisivat helpotukseksi kun ei tarvinnut englantia vääntää. Siinä sit ihan piruuttani vaihdoin englanniksi välillä ja katsoin että ymmärtäisivätkö. Ei ymmärtäneet. Pistää miettimään miten ne pystyy palvelemaan turisteja, mutta elekieli ja samalta kuulostavat sanat auttavat varmasti melkoisesti. En itsekään kovin suurta apua saanut, mutta riittävästi, just sopivasti mitä itse tarvin. Sain siis pari esitettä halvoista hostelleista. Seuraavaksi kaivan takkini taskusta puhelinkortin ja menen läheisen viherlaatikon tykö ja otan luurin kauniiseen käteen ja eikun soittamaan että onko hostelleissa tilaa. Katsokaa, se on oppinut kysymään etukäteen että onko tilaa, ei tarvi kävellä kahta kilometriä vain saadakseen sylikaupalla eioota! Ja hyvä että soitin, eka paikka oli tupaten täyteen ammuttu ainakin pariksi viikoksi, toinen paikka oli siltä illalta täynnä, mutta jatkossa oli tilaa... ja kolmas paikka oli sitten vapaa siksikin illaksi. Toimintasuunitelma oli se, että ensin varaamaan sieltä hyvästä hostellista itselle majapaikka seuraavia päiviä ajatellen, sen jälkeen toiselle puolelle Asakusaa ja majoittumaan siihen yhden yön settiin... miksi näin? Sakura-hostelli siellä kaukana jossain maksoi 3000 jeniä eli 23 euroa per yö, ihan kohtuullinen hinta, mutta se toinen oli 2000 jeniä eli 15 euroa, joten miksipä en vaihtaisi? Viikossahan sillä säästää jo monen monta ateriaa ja kaikkea muuta kivaa.

Jalat huusi taas sen verran hoosiannaa ja paikat oli kipeenä ja väsytti, että otin siinä sitten majapaikassa parin tunnin tirsat, sitten kävin tekemässä pienen paikallistiedustelun lähiympäristöön ja lopulta alennuin kokonaan uinumaan, valmiina muuttamaan seuraavana päivänä taas aamutuimaan uuteen kohteeseen... Niin, sain minä sovittua "treffit" seuraavalle päivälle myös, huomenna tulen tapaamaan monelle sukulaiselle tutun Naokon, joka piipahti Pirkkalassa tuossa vuosia sitten. Aika nostalgista nähdä niin pitkän ajan päästä, vaikka en muista että olisin nähnyt Naokoa silloin Suomessa ollenkaan... Noh, puolituttu ja kuulotuttu on aina parempi kuin tuntematon, ja aina mukava tavata paikallisia ihmisiä. Vielä enemmän Tokiossa, jossa mulla ei ollut Naokon lisäksi kuin pari kontaktia ja nekin hyvin epävarmoja että pääseekö niitäkään näkemään....

Aamulla sitten ampaisu ylös, aamutoimet, rinkka selkään ja kohti seuraavaa majataloa. Siellä ei päässyt vielä chekkautumaan sisään, mutta sain jätettyä rinkan ja suuren osan tavaroista säilytykseen sillä välin kun lähdin itse tapaamiseen. Sovimme trehvit itselleni läheisen Uenon asemalle, Naoko joutui tulemaan sinne jonkin matkaa, mutta onneksi hänkin pääsi suoraan metrolla ilman vaihtoja perille asti. Tapasimme Uenolla siksi, että olimme suunnitellut päivää jo hieman etukäteen ja Uenolta ja sen lähellä olevasta sushipaikasta oli mahtava lähteä liikkeelle. Näimme ennalta sovitun portin tykönä, siinä nopeat tutustumiset ja kuulumisten päivittely ja samalla käveltiin kohti lounaspaikkaa. Ensimmäinen setti oli sitä tuttua ja turvallista, mutta silti niin erilaista: Sushia! Ekaa kertaa Japanissa oloni aikana muuten, jostain syystä. Jäi varmaan päähän kun kaveri sanoi että ole tarkkana missä paikoissa käyt, sillä hyvät on tosi hyviä ja huonot on tosi huonoja... En tiedä, en ole ammattilainen, joten uskoisin että huonotkin on mulle parempia kuin mitä on tullut Suomessa, Thaimaassa tai Malesiassa syötyä... Hyvää tuo sushi olikin, lisäksi iso lautasellinen erilaista settiä maksoi alle kymmenen euroa. Hyvä diili, ainakin verrattuna Suomen hintoihin.

Susheilun jälkeen lähdettiin katsastelemaan Tokiota oikein urakalla. Yhden päivän aikana tuli nähtyä Ginzan bisnesalue (onneksi oli lauantai eikä ollut pukumiehiä perkeleellisen paljoa...), ydinkeskustan keisarin linna puistoineen ulkopuolelta, Roppongi Hillsin upeat näköalamestat ja muutenkin se komea alue siellä päin. Kaiken kruununa mentiin alkuillasta Shibuyan alueelle, joka on tavallaan Tokion "muodin keskus" jossa nuoret tulevat esittelemään omaa erikoista pukeutumistyyliään. Valitettavasti valokuvien ottaminen jäi aika minimiin, mutta kaikenlaista siellä oli näkyvissä. Erikoista settiä. Ei siinä että "muoti" silleen kiinnostaisi mitenkään erityisesti... Shibuyassa sitten tuhlailtiin vähän aikaa kauppakeskuksissa ja pelihallissa katselemassa, sillä Naoko oli varannut Izakayan eli kansankapakan meille illallispaikaksi sieltä päin kello seitsemäksi. Mentiin hieman ajoissa sinne paikalle mutta päästiin komiasti tiskille notkumaan ja tilailemaan ruokaa ja juomaa. Juomaksi ihan peruskaljaa, en ees muista mitä merkkiä oli, mutta japanilaista kuitenkin. Ruoaksi... Here it comes! Ensin tilattiin sellainen salaatti, jossa oli merilevän ja salaatinlehtien lisäksi kanaa ja katkarapua ja kaikkea muuta kivaa. Ihan ookoo setti, aika normaalia... sitten vähän tempuraa eli upporasvassa paistettuja vihanneksia, sitäkin on tullut ennen maistettua, hyvää... sitten alkoikin tulemaan grandee settiä... tilattiin sashimia, siinä oli raakaa lohta, cuttlefishiä (mikä helvetti sit onkaan suomennettuna..), paikallista haukea ja ankeriasta ja kaikenlaista muuta, raakana kaikki siis tietysti. Siitä setistä vaikutuksen teki se pienen pieni mustekala, joka syötiin ihan kokonaisena. Se ei sentään ollut elossa, sellaistakin settiä on joskus tullut telkkarista tai netistä katsottua. Aika pahaa se oli ja tuntui pahalta puraista kaveriparka keskeltä kahtia, ei sentään ollut musteet tai muuta pahaa settiä sisällä, joten ei se niin järkyttävä kokemus ollut...

Olin idioottina aikaisemmin kehuskellut Naokolle että minä pystyn syömään mitä vain ja olen iloinen jos saan syödä jotain erikoista ja haastavaa... voi helvetti, kruunattiin ateria oikein kunnolla. Naoko tilasi pöytään lautasellisen kanasashimia eli suomeksi raakaa kanaa pieninä suikaleina. Lisäksi siinä oli (ilmeisesti kanan) sydän ja mahalaukku, raakana molemmat myös, tottakai. Siinä vaiheessa tuli jo hieman pala kurkkuun, mieleen nousi kaikki äiteen varoitukset salmonellasta ja Kiinan ja Vietnamin hienot lintuinfluenssakuumotukset ja whatnot... Ei siinä hittojakaan, Naoko otti ensimmäisen palan siitä setistä joten ei siinä kai muuta kuin itsekin vaan puikot käteen ja sashimia suuhun. Maku ei ollut niin järkyttävä kuin mitä olisin kuvitellut, se oikeasti jopa maistui hieman "kanalta" eli paistetulta versioltaan, mutta se koostumus ja ajatus raakaruoasta teki melkoisen pahaa mahan pohjalla. Taistelin kanan kuitenkin torvesta alas, samaan syssyyn siinä meni sydämenpalaset ja mahalaukun osaset kurkusta alas, mutta täytyy myöntää että häijyä teki. Kun tähän samaan syssyyn lisätään vielä se, että alkoi migreeni osoittamaan oireitaan juuri oikeassa paikassa niin mulle tuli helvetin huono olo sen kanasetin jälkeen. Siinä sit syötiin ruoat pois, nappasin vähän särkylääkettä nuppikipuuni, sitten kävin vessassa ja samalla sylkäisin pari koenäytettä pyttyyn. Ei irronnut pitkä sylki kuitenkaan, olishan se noloa oksentaa kaikki hienot gurmee ja garmee -herkut pois saman tien kun ruokailu on päättynyt. Päätin että perkele tänään en oksenna, olkoot huomenna mitä on! Loppulaskua meidän illalliselle tuli muuten noin 50 euroa, ei ihan sieltä halvimmasta päästä, mutta kai tälleenkin on varaa pari kertaa syödä reissun aikana. Minä siis maksoin siitä (vajaa) puolet. Lähdettiin sitten syöttölästä meneen ja sanoin että nyt olis varmaan fiksuinta suunnistaa "kotiin" ja Naoko saattoi mut vielä ihan metroasemalle asti, tosin hän meni kans itse metrolla kotiin, joten samaan suuntaanhan me joka tapauksessa mentiin. Siinä sit nopeat hyvästit ja pienessä deliriumissa metroon istumaan ja pitämään kättä suun edessä ja toivomaan parasta ettei elimistö petä kesken kaiken. Olisin kyllä voinut heittää laatat ihan koska hyvänsä, jopa ihan omasta tahdostani, mutta tällä kertaa päätin pitää kaiken sisälläni, jos sitä pystyy kaikkea muutakin pidättelemään niin miksipä ei oksennustakin...

Nyt on siis tuttujen tuttu tavattu ja kivaa oli. Meidän piti käydä syömässä vielä toisenkin kerran yhdessä, mutta pienten aikatauluongelmien takia se jäi toteutumatta. Kiitos kuitenkin paikalliselle oppaalle hauskasta kierroksesta, pyysin nähdä paikallista elämää ja sitä todellakin näin. Koko päivä meni kuin hujahtamalla ja näin varmaan eniten erilaisia asioita yhden päivän aikana mitä olen reissuni aikana muuten nähnyt missään. Pääsin kertomaan Suomen tuttujen kuulumisia ja sain annettua Roppongin näkötornissa Tokion huipulla myös tuon Suomi-tuliaisen, muumimukin, joka oli viihtynyt rinkassani koko tämän matkan ajan, kestänyt kanssani yli 20 000 kilometriä, seitsemän lentoa ja lukuisat juna-, bussi- ja laivamatkat särkymättä. Mission accomplished. (ehkä hieman sisäsiittoista tekstiä, mutta pakko oli pistää...)

Seuraavana aamuna koin yllätyksen... mahassa ei ollut mitään vikaa! Selvisin siis raa´asta kanasta ja kaikesta muusta hyvinkin vähällä. Hyvä niin. Muuten ei käynyt sitten ihan yhtä hyvä säkä, ilmeisesti tämä kylmä yöilmasto alkaa vaikuttamaan ja vaikka nukuin takki päällä ja peiton lämmössä niin silti onnistuin saamaan itseni hieman kipeäksi. Pieni flunssa harvemmin haittaa, mutta tällä kertaa oli oikeasti tunne että voisi olla jopa hieman kuumetta (en mitannut) ja limaa kertyi niin paljon että jatkuvasti sai olla sylkemässä ja niistämässä. Tuntui että lima tunkeutui otsalohkoon asti, sen verran jomotti myös päätä. Pari päivää meni hyvinkin rauhallisissa merkeissä tuon pienen sairastelun vuoksi. Onneksi lääkitys parantaa ja sisu vie eteenpäin. Kävin Akihabaran alueella katsomassa, onko se oikeasti sellainen animefriikin taivas kuin monesti on sanottu. Vastaus: on se! Kaikenlaista löytyy isoille ja pienille, normaaleille ja vääristyneille. Hauska fakta on muun muassa se, että monessa kaupassa kaikki animaatio, hollywood-leffat, musiikki, pelit ja aikuisviihde oli laitettu siististi samaan hyllyyn täysin arvottuun järjestykseen. Helpottaako se noita ujoja otakuja tuon aikuisviihteen ostamisessa vai mikä tämän homman juju oikein on? Pystyin pidättäytymään kaikenlaisesta ostamisesta hyvin tehokkaasti, ensinnäkin törkykalliit hinnat blokkaavat jo paljon ja lisäksi täytyy edelleen ajatella vielä että mitä kaikkea sinne rinkkaan oikeasti saakaan mahtumaan. Painollisesti ja tilallisesti ja hyödyn kannalta huonoin mahdollinen ostos olisi varmaankin mangapokkari, joka painaa paljon, ei omaa paljoa sisältöä ja ei kestä änkemistä kovinkaan hyvin. Sain Yamalta jo yhden mangakirjan lahjaksi, se taitaa riittää. Ehh, ehkä pari tulee ostettua lisää vielä, mutta vain sellaisia harvinaisuuksia joita ei suomesta tule ikinä löytämään. Lisäksi ei ole järkeä kauheasti mitään sellaista kirjallisuutta ostella, täällä kaikki on kuitenkin japaniksi ja meikäläisen lukutaito ei ole VIELÄ sillä tasolla että voisin tuosta vain "lukaista" jotain. Hyvää treenimateriaalia se kyllä on....

Eksyi jälleen aiheesta... niin, tein minä muutaman ostoksen, pari musiikkilevyä tarttui mukaan. Vocaloidit vie mennessään, pakko tutustua ilmiöön lisää käytännönläheisesti. Muutamia tuliaisiakin tuli jo ostettua, en spoilaa tässä mitään, mutta koitan ostaa ainoastaan sellaista tavaraa, joka on autenttisesti japanilaista. Kaikenlaista rannekorua ja halpatavaraa saa ostettua Malesiastakin, tiedän jo siellä kaikki paikat ja hinnat, joten Japanista on ihan turha ostaa mitään toritavaraa. Eipä sillä että hirveästi olis tarvetta ostaakaan sellaista, edelliseltä reissulta tuli tuotua kaikenlaista sellaista jo.

Akihabaran lisäksi repäisin ja kävin katsastamassa sen maankuulun (ellei maailmankuulun) Tsukijin kalatorin, jossa on joka päivä sellainen härdelli tuoreen meritavaran kanssa ettei paremmasta väliä. Jätin suosiolla aamun "huutokaupan" väliin ja menin sinne silleen aamupäivästä kun meininki oli jo rauhoittunut. Todellakin rauhoittunut, myynti oli jo käytännössä loppunut ja enää oli jäljellä vain kovaa roudaustalkoota. Tottahan toki piti löytää sinne perille itse. Perinteinen konsti käyttöön ja metron kyytiin ja Tsukijin asemalle, eikös sen siellä jossain vieressä pitäis olla... Ei se nyt ihan vieressä ollut, mutta kohtuullisen lähellä kuitenkin. Onneksi olen saanut varastettua yhdestä hotellista hyvän kartan, pysyy paremmin...kartalla. Lähdin taas omatoimisuunnistajan merkeissä mielestäni kohti toria, mutta havaitsin jossain välissä että taas vaihteeksi olen jossain ihan muualla missä pitäisi. Löysin kyllä torille joo, mutta menin ilmeisesti vähän väärästä portista sisään, taisin mennä sieltä toimittajien puolelta jossa ei kauppatiskejä oltu nähtykään. Lähinnä siellä suhi edestakaisin rekkoja ja trukkeja, niitä piti siellä väistellä henkensä edestä. Tällä kertaa kukaan ei tullut valittamaan että mitä teet täällä, urpo. Hyvä ettei tullut, vaikka en olis pistänyt pahakseni, sen verran tuli tunne että olen niin väärässä paikassa kuin olla ja voi. Noh, marssin siitä sen alueen läpi ja samalla näin vähän niitä toripaikkojakin, siellä on oikeasti sellainen meininki että ajoneuvot suhii edestakaisin silloinkin kun tori on täynnä ihmisiä. Yksi kuva kyltistä tuolla pankin puolella havainnollistanee asiaa kohtalaisen hyvin. Lopulta selvisin ulos sieltä isojen koneiden keskeltä ehjin nahoin ja päätin luovuttaa sen suuremmat torikiertelyt, jalat oli aika puhki jo tuostakin kävelystä. Menin lähimpään metroon ja rapsuttelin jälleen päätäni useammankin tovin että miten täältä pääsee pois ja miten pystyn suunnistamaan kohti seuraavaa määränpäätäni, Korakuenia. Naurettavaa että maksan parin pysäkinvälin "turhasta" matkasta saman verran kuin mitä maksaa mennä junalla Yokohamaan... siitä lisää myöhemmin. Siis kyllä, turhasta sikäli, että osa näistä metroista on ns. private-metroja eli Japan Railways ei omista ihan kaikkea. Jos ne on eri omistuksessa niin toki niillä on myös eri asemat ja eri systeemit. No, lipun ostaminen on aina samanlainen toimenpide ja metrokartatkin on identtisiä, mutta joskus täytyy tehdä "vaihto" ja ostaa kaksi lippua jotta pääsee määränpäähänsä. Ehkä enemmänkin, jos ei osaa suunnitella reittiään heti hyvin. Tosiaan kaksi pysäkinväliä eli muutama kilometri maksoi 260 jeniä eli kaksi euroa. Ei se paha ole, mutta seuraava setti, kilometrikaupalla matkaamista keskusta-alueen toiseen päähän maksoi 210 jeniä... ei ole ihan järjen mukaan hinnoiteltu, mutta toisaalta saapa yksityiset pistää hintansa miten haluavat, valitettavasti. Täällä on siis tosiaan hauska juttu se, että yksi pieni matka maksaa metrolla melkein saman kuin koko metrolinjan päästä päähän kulkeminen.

Tulikohan tuo jo selväksi... vähän on touchi kateessa kun ei ole tullut kirjoiteltua hetkeen, Tokiossa ei vaan ollut intoa naputella, vaikka olisi ollut aikaa. No, joka tapauksessa, saavuin Korakuenin asemalle ja näin heti asemalta poistuttuani kaikessa mahtavuudessaan Tokyo Domen, baseball-tiimi Tokyo Giantsin kotiluolan. Ihmettelin hetken että ihmisiä on perkeleesti erilaisissa jonoissa, jotka eivät johda minnekään, ainoastaan jonon kärjessä on virkapukuinen järjestysmies... mitähän hittoa.... kävelin Domen vierustaa myötäpäivään ja havaitsin että jonoja on joka puolella, lopulta löysin sen yhden, pidemmän jonon, joka näytti menevän jonnekin. Käveltyäni useita satoja metrejä näin pienen kopperon siellä jossain, sinnehän se jono menee! Ja mitä kopissa myytiin... no luonnollisesti lippuja tämäniltaiseen Giantsin peliin! Enää en kyseenalaista baseballin suosiota Japanissa, tavallinen sarjapeli ja aiheuttaa tuollaisen ruuhkan. En käytä sanaa hysteria tai kaaos, koska japanilaiset osaavat jonottaa kiltisti omalla paikallaan, oli turvamiehiä valvomassa tai ei. Mitähän olis tehty jos olisin etuillut jonossa... =) Japanissa ollaan siis hyvinkin erilaisia, suorastaan sivistyneitä, verrattuna vaikkapa Thaimaahan tai Malesiaan, jossa sivistymättömät viidakkoihmiset eivät tiedä miten jono toimii eivätkä sitä myöskään noudata. Ihme ettei siellä tapella enempää niistä turhanpäiväisistä asioista... (palaapa takaisin asiaan Jani)

Ei itseä baseball kovinkaan paljoa kiinnosta, tosin myönnettäköön että paikan päällä se voisi olla ihan erilaista settiä kuin mitä telkkarista on tullut katsottua. Tässä vaiheessa ilman suurempia fiiliksiä olen valmis julistamaan sen yhdeksi tylsimmistä lajeista ikinä, niiden pelien perusteella mitä minä olen nähnyt. Näin tuolla Uenon puistossa yhden harrastajatiimin harjoituksia ja täytyy nostaa hattua siitä, että se vaatii kyllä taitoa, mutta se ei automaattisesti tarkoita sitä että se olis jännää katsottavaa. Baseball-huuma näkyi Tokyo Domen ympäristössä muutenkin kuin megajonotuksena, siellä oli joku cheerleader-esitysjuttu menossa lähistöllä, pakkohan se oli mennä ja napata pari kuvaa, vaikka mitään huippuotoksia ei tullutkaan. Hyvää showta nämä ihmiset kyllä osaa pistää pystyyn ja vaikka yleisluonteeltaan ovat kovin ujoja niin esiintyminen käy aina hienosti, kuin luonnostaan. Tämä ei siis päde pelkästään juontamiseen ja cheerleadingiin, vaan ihan tuolla yliopistollakin porukka esittelee itsensä uudessa ryhmässä silleen, että ottavat puheenvuoron haltuun ja kertovat itsestään. Tietääkseni Suomessa ei näin tehdä ainakaan automaattisesti, ehkä jos joku pistää käskyn tai pyynnön että seuraavaksi vuorossa esittelyrinki...

Kun baseball ei vienyt mukanaan niin lähdin katselemaan hieman lisää domen ympäristöä. Sieltä takaa löytyikin pienellä opastuksella sellainen alue, jossa oli keilahallia ja pelihallia ja ravintoloita jne... Otollinen paikka viihdyttää porukkaa ennen illan matsia. Löysin etsimäni sieltä myöskin, pitkällisen etsinnän päätteeksi. Tavoitteenani oli löytää Korakuen-hall, jossa harrastetaan nyrkkeilyä ja painia ja kaikkea muuta kivaa aina silloin tällöin. Ja kappas perkele, tänään oli matsi-ilta, kahdeksan vääntöä luvassa. Luckyyy! Ja kun olin siellä klo 16 aikaan niin setit alkoi 17.30, ei todellakaan paha ajoitus! Kävin siinä sit syömässä ja pällistelemässä jälleen pelihallissa kaikelle sille erikoisuudelle mitä sieltä löytyy, testasinpa Guitar Freaks -masiinaakin ihan vaan piruuttani testatakseni että onko touch kadonnut vai ei. Oli se, tosin räjäytin ensi töikseni toiseksi vaikeimmalla tasolla tutun kappaleen Through Fire and Flames läpi, vain nolatakseni itseni seuraavassa kappaleessa totaalisesti. Guitar Freaksissa on muuten vain kolme nappia Guitar Heron viittä vastaan ja silti se oli helkutin vaikeeta... Enough about that. Vielä sen verran yleisesti että näitä pelihalleja on aika tiuhassa täällä Tokiossa, joka nurkassa on joku setti. Jos ei ole videopelejä tai slot-masiinoita, niin sitten löytyy japanilainen "flipperi"peli eli pachinko. En osaa selittää miten sitä pelataan tai mitään, mutta siinä vilistää paljon pieniä metallikuugeleita siellä koneen sisällä ja vaatii kuulemma taitoa... ehkä joskus tapaan jonkun joka osaa opettaa minua. Noissa pelihalleissa on se ikävä puoli että siellä meteli on aikas infernaalinen, eli korvatulpat mukaan jos haluaa jäädä viihtymään.

Tuhlattuani ajan umpeen oli aika mennä katsomaan vähän boksingia! Tässä välissä voin muuten kertoa että Korakuen Hall oli yksi niistä must see -paikoista ennen kuin edes tulin Tokioon. Naoko ihmetteli suuresti miksi niin pieni ja mitätön paikka kiinnostaa, mutta minulla on omat syyni... ensinnäkin suosikkimangasarjani Hajime no Ippo on keskittynyt Tokion seudulle ja siinä sarjassa toki otellaan usein Korakuenissa. Halusin nähdä, miten hyvin herra piirtäjä-artisti oli onnistunut hallin ulkonäön ja tunnelman nappaamaan paperille. Kyllä oli onnistunut, tuntui kuin olisin ollut hallissa aiemminkin vaikka se olikin ihan totaalisen eka kerta. Ehkä ainoa pieni ero ja vivahde oli siinä, että se halli ei ollut mikään järkyttävän iso, mutta kuitenkin riittävä että siellä porukka sai aikaan hyvää meteliä. Toinen syy miksi halusin nähdä hallin on se, että pienuudestaan huolimatta siellä on nähty monia legendaarisia matseja, mm. Mike Tyson on otellut siellä, tietääkseni vielä useampaankin kertaan (en ole tuosta ihan varma).

Paikkalippuni mestoille maksoi 3000 jeniä eli sen 22,5 euroa tarkkaan laskettuna. Halvin mahdollinen lippu siis. Ringside olisi maksanut 75 euroa, no thanks. Tein vähän järjestyshenkilökunnalle jäynää ja vaihdoin paikkaa siellä kuin huijari kortteja pakassa ja lähestyin aina vain paremmille paikoille pikkuhiljaa. Ei tullut huono omatunto siitä että istuin paremmilla paikoilla mitä lipussani luki, siellä oli kuitenkin aika paljon tyhjiä penkkejä enkä minä ihan sinne ökypaikoille mennyt kuitenkaan.

Itse matsit olivat melko kaksijakoisia. Ensin nähtiin kuinka -85 jätkä eli 24-vuotias teki debyyttinsä. Asiasta tietämättömille siis tiedoksi että 24 on aika vanha ikä aloittaa ura... vastaansa hän sai niin ikään debyyttinsä tehneen -92 sällin eli 17-vuotiaan. Pro-lisenssin saa 17-vuotiaana, joten siinä oli vanhaa ja nuorta debytanttia pistetty vastakkain. Sillä vanhemmalla sällillä oli katsomossa oma huutosakki, varmaan kaveriporukka. Naureskelin niiden lähettyvillä siinä kun kuuntelin kuinka puhuivat että ei tuo luuseri pärjää ensimmäistäkään erää ja ei ole mitään jakoa, puhuivat siis kaveristaan. Ottelu alkoi, tämä ikämies paukkasi hirveällä vauhdilla kohti vastustajaansa, iski pari kertaa kuin tuulimylly ja noin minuutin päästä hän makasi kanveesissa ja ottelu oli ohi ja kaverit nauroivat niin pirusti. Nolo aloitus uralle, oliko pelkkä läppä koko juttu? Seuraavat matsit olikin sitten hieman vakavampia, vaikka alussa matsit onkin 4- ja 6 -eräisiä eli tuommoista aika noviisien touhua. Jänniä matseja silti, sillä jätkillä on näytettävää ja kova nälkä päästä eteenpäin uralla. Sitten tuli niitä 8-eräisiä, jotka oli suurimmalta osin äärimmäisen tylsää katsottavaa, koska molemmat oli tasavahvoja aina ja vaihtelivat vasenta jabia ja tyrmäyksiä tai maissakäyntejä ei juuri nähty. Yksi herra teki vaikutuksen, siinä matsissa oli vastakkain herra -80 ja herra -90 syntymävuosiensa mukaan siis. Nuorempi kaveri oli äärimmäisen paljon nopeampi ja vanhemman herran vasen jabi ei ollut mistään kotoisin, häntä vietiin siis kuin märkää rättiä pitkin kehää. Mutta kappas, ei kaatunut sälli vaikka kuinka hakattiin naamaan, ei sitten millään. Taisi hän kerran käydä alkupuoliskolla maissa, mutta nousi saman tien ylös ottamaan lisää iskuja vastaan. Oli siinä ilo katsoa 8 erän verran kuinka miestä hakataan naamaan eikä hän voi tehdä asialle mitään. Kaikki se meni kuitenkin hukkaan kun viimeisen erän loppuhetkillä nurkkauksesta heitettiin pyyhe kehään luovutuksen merkiksi. Saipa poika silti elämänsä aplodit yleisöltä sisusta. Tuli mieleen Hajime no Ippon päähenkilö Ippo, joka ei myöskään kaadu sitten millään vaikka kuinka joutuu mätkittäväksi.

Illan main event kruunasi koko jutun. Todellinen "main event" se olikin, kärpässarjan ottelu johon oli hankittu japanilaiselle normisällille thaimaalainen vastustaja. Yllätys oli melkoinen kun thaikku kiipesi rinkiin... Mitä helvettiä?? Jätkä on 120cm pitkä??? Ei saakeli, se näytti kuin pieneltä pullealta lapselta, jotain Eric Cartmanin tyylistä. Oli sillä lihasrakenne kunnossa, mutta pieni ja tömäkkä ulkonäkö teki hauskat tepposet silmille. Vastustaja oli sitten joku 180cm, joten pituus- ja ulottuvuusero oli melkoinen. Katselin siinä sitten nelisen erää kuinka pieni mies huitoi tyhjää ja iso mies upotti iskuja pienen sällin vartaloon ja joskus myös naamaan. Pienen miehen suojaus oli kuitenkin niin tiukka että vakavia iskuja ei mennyt perille. Lähdin sieltä sit monen muun kanssa samaan aikaan meneen kesken ottelun, ei tuollaista pelleilyä jaksa katsella. Neljä erääkin jaksoin katsoa vain, koska odotin suuresti että pikkumies olisi tehnyt yhden iskun comebackin ja tuhonnut vastustajansa totaalisesti. Hauskaa siinä miehessä oli muuten myös se, että se oli 33-vuotias, illan vanhin ottelija :D

Nyrkkeilyn jälkeen takaisin hostellille ja vaihdoin siinä huonetta sattuneista syistä ja jouduin menemään "b-puolelle" ei talon toiseen päähän, jossa oli neljän hengen dorm-huoneet. Ensimmäinen yö oli yhtä helvettiä, neljä raavasta sälliä uinuu samassa pienessä huoneessa, voitte vain kuvitella sen hajun ja kuorsauksen mikä siellä oli. Osallistuin itsekin, jalassani oli sukat, joita ei oltu vaihdettu varmaan kolmeen päivään ja koko päivän oli taas ollut kengät jalassa, joten haistelkaapa siitä! Seuraavana päivänä, en tiedä johtuiko mun sukista vai muuten vaan, sällit lähti sieltä huoneesta pois ja tuli uusia asukkaita tilalle... Luckyy!! Pari oikein miellyttävää japanilaista neitokaista. Aluksi olivat ihan kauhuissaan kun joutuivat samaan huoneeseen pelottavan ulkomaalaisen kanssa, mutta hostellin isäntä tuli sanomaan että tämä on kaikki mitä on vapaana, joten tyytyivät kohtaloonsa. Jää suli nopeasti kun väläytin vähän että ei tarvitse englantia puhua jos ei halua, se haihduttaa heti puolet kaikista pelkotiloista saman tien pois =) Ai niin ja kyllä sinne huoneeseen saapui sitten myöhemmin viimeiselle petipaikalle joku toinenkin sälli, mutta ei siitä sit sen enempää.

Lauantaina olin taas sen verran rikki että ei jaksanut paljoa liikkua hostellilta. Kävin kaupassa hakemassa tarvikkeita ja pääsin pitkästä aikaa itse kokkailemaan itselleni ruokaa. Ei tuo paistettu kananmuna ja nakit sinänsä mitään erikoista ole, mutta saapa hyvää, halpaa ja runsasta ruokaa. Säästöpäissäni olen tehnyt vakavaa tuttavuutta noiden onigirien eli riisipallojen kanssa täällä. Yksi sellainen kämmenen kokoinen riisipallo maksaa alle euron ja pari sellaista käy aika hyvin jo lounaasta. Jos vielä vähän pitäydytään ruokapuheissa, tai juomissa oikeastaan, niin suosikkijuomikseni täällä on noussut CC-Lemon, jossa pitäisi olla 70 sitruunan c-vitamiinit yhdessä pullossa (overdosen vaara?) ja lisäksi perinteinen sitruunainen jäätee ja Japanin oma Oolong-cha, sellainen vähän katkeramman makuinen mutta oikein raikas tee. Ja kun on ollut mahdollisuus, olen myös kaatanut Dr. Pepperiä kurkusta alas aina kun on tehnyt mieli. Puolen litran pullo maksoi sekin jonkun 70 senttiä, voi hyvällä omallatunnolla juoda muutamankin putelin...

Lauantaipäivä meni siis rattoisasti guesthousen syövereissä suurimmilta osin. Olisi siinä varmasti tullut normipäivänä tylsää, mutta eikös nämä japanilaiset hostit olleet järkännyt yhdelle kanssaeläjistään synttäribileet, takoyaki-partyt! Siellä sit sammuteltiin valot, laulettiin synttärilaulut, syötiin kakkua ja takoyakia ja pidettiin hauskaa. Jätin itse kaljan juomisen väliin, mutta hauskaa oli siitä huolimatta. Porukka pelasi korttia ja oli meillä siellä telkkarissa kytkettynä Nintendo Wii ja siihen asennettuna Guitar Hero, joten siinäpä sitä oli virikettä illaksi. Pitkän illan jälkeen oli jälleen suuri haaste saada itsensä ylös riittävän ajoissa, jotta voi chekkautua ulos ja lähteä kohti uusia haasteita. Onnistuin tavoitteessani ihan hyvin, vaikka koin aamuyön tunteina pientä sekavuuden tunnetta. Oli täysin valoisaa, meidän huoneessa ei enää ollut ketään muita kuin minä ja olo oli kohtalaisen pirteä. Aattelin että en kai helvetti nukkunut pommiin, joutuu maksamaan tuhannen jenin "sakon" jos ei kirjaudu hostellista pihalle ajoissa... Menin siinä sit alakertaan jossa oli ihmisiä aamutouhuissaan. Katsoin viisarikelloa seinällä.... 5 !!!??!?! Siis viisi, illalla vai aamulla? Menin huoneeseen takaisin ja avasin tietokoneen. Siitä sain varmistettua että kello todellakin oli viisi aamuyöllä. Miksi helvetissä ihmiset on näin aikaisin hereillä sunnuntaina heti partyjen jälkeen?? What´s going on? Oh well, takaisin nukkumaan ja unta palloon, vielä kuusi tuntia aikaa ennen kuin on pakko lähteä jatkamaan matkaa. Ihme kyllä sain pidettyä just hienon balanssin ja heräsin hienosti jotta ei tullut kiire hoitaa aamutoimia tai pakata rinkkaa. Kirjautuminen hostellista pihalle, rinkka selkään ja kohti seuraavaa määränpäätä.


- Tokyo-Rider -