Länsi-Japanin maaherra

Jumalauta hei, Japanissa ollaan! Ei saakeli, en olis ikinä uskonut todeksi, mutta heti ensimmäinen päivä tällä kaukaisella saarella ja olen valmis julistamaan sen yhdeksi elämäni parhaista päivistä. Fiilistä on aika vaikea sanoin kuvailla, mutta koitan kertoa vähän jotain. Ei ollut aikaa ekan päivän aikana kirjoitella mitään, sen verran oli koko ajan vientiä joka suuntaan.

Lähdetäänpä taas alusta liikkeelle eli viimeksi oltiin vielä laivassa... aamulla kun lähestyttiin satamaa, siinä normit aamupalat, sitten tulikin jo pian ilmoitus että ottakaa teidän "temperature cardit" mukaan ja tulkaa pääaulaan. Kaikista matkustajista otetaan lämpötila ennen kuin heille annetaan lupa astua Japanin kamaralle. Meillä oli sit korteissa numerot joiden mukaiseen järjestykseen astuttiin jonoon ja sitten vaan odottelemaan joku puoli tuntia. Itselläni oli numero 101, mutta ei siellä laivalla ollut kuin joku viitisenkymmentä matkustajaa, joten ei se niin kauhee setti ollut. Lisäksi ne mittas kuumeen silleen otsasta jollain ihme lampulla, kesti sekunnin. En tiedä sitten kuinka tehokas mittaus se on, mutta kaikki tais saada puhtaat paperit sieltä, minä ainakin, ilmeisesti kun ei mitään perään huudeltu.

Hymy nousi leveämmäksi kuin Jokerin viillellyssä suussa kun pääsin sieltä terminaalin ovesta pihalle. Ulkona ilma oli kuin hunajaa tai linnunmaitoa, aurinko paistoi ja lämpöä just sellainen sopivat 25 astetta, vähän kuin hyvä Suomen kesä. Ja nyt on siis Japanissa kevät... Vähän aikaa siinä kaikki länkkärit kuumotteli että mites tästä eteenpäin, seitsemästä henkilöstä vain yhdellä oli Jaapponin valuuttaa eli jenejä taskussa, muut, minä mukaan lukien, oli pärjänneet laivalla kiinan yuaneilla, koska ne oli siellä yhtä käypää valuuttaa kuin jenitkin. Tai no ehkä sen verran huonompi valuutta että ne automaatit ei hyväksyneet kuin jenejä.. noh, anyway, löydettiin sitten sieltä pienen tiedustelun jälkeen shuttlebussi, joka ajoi meidät viidessä minuutissa lähimmän metroaseman eteen ja siellä ihmeteltiin lisää. Joku kysyi että missä on postitoimisto, saatiin koordinaatit ja lähdettiin sellaista kohti hieman syrjemmälle. Postitoimisto siksi, että se on ulkomaalaiselle kenties se varmin ja paras paikka nostaa valuuttaa aateeämmästä ja siellä pystyy käsittääkseni myös vaihtamaan fyffee. Nosteltiin sieltä sitten erilaisia summia, itse nostin 15 000 jeniä vaikka olis tietysti ollut fiksua nostaa kerralla enemmän. Toi viistoistatonnia on noin...hmmm, sanoisinko että reilun sata euroa. En tiedä vieläkään jenin nykyistä kurssia, mutta jossain siellä seiskan ja kasin alkavilla numeroilla se kai huitelee. Ehkä tuo mun viimeisin "tieto" eli 1000 jeniä olis 8,5 euroa ei ihan pidä paikkaansa. Ainakaan toivottavasti, muuten tämä maa muuttuukin "ihan jees" -tilanteesta sinne perkeleen kalliin puolelle heti. Tästä lisää kohtapuoliin.

Kun saatiin rahat nostettua niin mentiin metroasemalle ja seuraava ihmetyksen aihe on se, miten se lippuautomaatti toimii. Sai siihen sentään englannin kielen valittua, mutta se raidekartta oli lähinnä kanjilla, onneksi mukana oli myös hiraganaa, jota minä pystyn tulkitsemaan jo suht nopeasti ja taatusti sujuvasti. Oli siinä vähän länkkärikirjaimia, mutta jostain kumman syystä kaikkia asemien nimiä ei käännetä... Lähdettiin sieltä sitten samaan suuntaan, mutta kaikki eri määränpäähän, joten meidän pieni tiimi hajosi ennen kuin ehti muodostuakaan. Tosin nuo portugalilainen, saksalainen, kanadalainen ja puolalainen oli jo laivalla aika paljon tekemisissä, minä en juuri niiden kans laivalla jutustellut kun oli niitä "paikallisia" niin paljon seurana. Itse olin sopinut että tapaan paikalliset kaverit sitten iltapäivällä, joten valitsin vain lähimmän ison aseman missä oli monta linjaa yhdistettynä ja menin sinne, sitten etsin public phonen ja tuhlasin sinne tuhat jeniä kun ensin yritin soitella, sitten ostin puhelinkortin, onnistuin soitossa, sain sovittua tapaamisen ajan ja paikan, sitten unohdin korttini sinne puhelimeen, perkele! Olis ollut tarvetta jatkossakin, mutta tuhlataan sit lisää rahaa soitteluihin.... Joku ihmettelee että miksi et urpo käytä omaa kännykkää? EI TOIMI, mikään länkkäripuhelin ei toimi täällä, Japanin kännyköissä ei ole SIM-kortteja ja ne on muutenkin niin paljon erilisia, että ei ole toivoakaan että joku Sonera lainais japanilaisilta firmoilta verkkoa, menis varmaan aika vaikeaksi, jos se olis edes mahdollistakaan. Olen siis takaisin 90-luvulla täällä, ei tarvi kantaa kännykkää taskussa, jee! Ainoa varjopuoli on että en tiedä ikinä paljonko kello on, mutta se nyt ei paljoa haittaa, ei täällä reissussa pitäis kelloa muutenkaan katsella, kun nyt suurin piirtein tietää mikä päivä on että tietää lähteä laivalle oikeana päivänä että pääsee kotiinkin. =)

Noh, tapasin sitten pienen odottelujen jälkeen vanhan ystäväni Shunin, joka oli viime vuonna Suomessa mun vieraanani kun tekivät yhdessä toisen ystäväni Yaman kanssa pientä Suomi-rundia. Nyt on isännöinnistä hyötyä, kun on minun vuoroni olla vieraana. Lähdettiin siitä sit Shunin kanssa ihan saman tien kohti jätkien yliopistoa, jossa Aiesec-toimistossa minua odotteli kuumeisesti toistakymmentä yhdistyksen jäsentä. Pojat oli varmaan hehkuttaneet meikäläistä vähän liikaa kun porukka oli niin täpinöissä. Eniten siellä riehaantui tietysti Yama, joka oli odottanut meidän uutta meetingiä siitä lähtien kun pojat lähtivät Tampereelta junalla kohti kotimatkaa. Muut ihmisetkin oli aika jännittyneitä, mutta esittelivät itsensä reippaasti ja uskalsivat jutustella englanniksi vaikka se tuntuu monelle olevan helkutin vaikeeta täällä. Tytöt on oikeastaan järjestäen todella ujoja länsimaalaisten miesten keskuudessa, mutta hyvin hekin rohkaisivat ja juttelivat, englanniksi ja japaniksi. Porukka on täällä ihan tulessa kun jätkä, joka on ensimmäistä kertaa ja ensimmäistä päivää Japanissa, osaa puhua jo niin hyvällä tasolla, vaikka mistään natiivista ei voikaan puhua. Jostain syystä kun sanon jonkun todella nokkelan kommentin japaniksi, porukka revähtää suorastaan nauramaan. Ei siksi että sanoisin jotain sopimatonta tai väärin, ne on aina yhtä uudestaan yllättyneitä että mistä minä tuonkin fraasin tiedän ja muistan. =) Harjoitusta harjoitusta!

Kvansei Gakuin -yliopisto ei olekaan ihan Osakassa, vaan pienen raidematkan päässä, pienemmässä kaupungissa nimeltä Nishinomiya, joka sijaitsee about Osakan ja Koben välissä. Katsokaa kartasta, google mapsikin tietää paikan, ainakin mulla tiesi. Eka päivä meni komeasti siinä kun pojat näytti sitä valtavaa yliopistoaluetta, joka kattoi oikeasti varmaan pari hehtaaria tai silleen, siihen vielä lisäksi opiskelija-asunnot siellä alueen rajoilla, on perkeleen valtava paikka, ylitörkeesti suurempi kuin mikään opinahjo Suomessa. Päästiin siellä näkemään sitten paitsi kirjasto ja se yleinen kampuksen alue, myös kerhotoimintaa, kun saimme luvan mennä katsomaan japanilaiseen jousiammuntaan erikoistuneen kerhon treenejä. Jumankavita oli komeeta settiä ja taitavia ampujia, lisäksi mieleen jäi se kun siellä huudettiin aina kurkku suorana kun joku osui mustaan keskipisteeseen. Lisäksi lajissa on, kuten asiaan kuuluu, tuhat ja yksi ihmeellistä rituaalia kaikkine polvistumisineen, käännöksineen ja muine eleineen. Ei kaikki japanilaisetkaan tiedä näistä lajeista kaikkea, kyllä siellä Yama ja Shun hyppäsivät yhtä lailla ilmaan kuin minäkin kun kerhon johtaja eli sellainen 140-senttinen pieni plikka, ilmeisesti kuitenkin seniorivuositasoa, huusi helvetin lujalla äänellä joukkueen riviin. Mahtavaa settiä, halukkaat näkee videota sitten todennäköisesti vasta Suomessa, mutta olemassa on.

Kiertueella piti mennä myös kurkkimaan vähän opetuksen meininkiä luennolle, mutta pojat tiesivät seniorin viisaudella mille luennoille ei kannata missään tapauksessa mennä, muuten sensei alkaa pommittamaan vieraita kysymyksillä ja ohjaa huomion sinne. Ei siis menty minnekään kun siinä lähistöllä ei ollut otollista settiä. Lisäksi kuulin että nykyajan japanilainen opiskelija on laiska ja monella venyy valmistuminen ihan ilman mitään syytä. Alkaa porukka ottamaan vähän rennommin elämää, aika siistiä. Lisäksi myöhemmin kuulin siitäkin että työntekijöillä, esimerkiksi salarymanilla, on aika usein kiinteä työaika, tyyliin 9-17 ja siinä sit tehdään ylitöitä harkinnan mukaan. Vielä on kuitenkin paljon niitä, jotka raatavat itsensä aikaiseen hautaan, mutta se on ilmeisesti kanssa vähenemään päin.

Yliopistoseikkailun jälkeen lähdettiin Yaman kämpille, joka siis sijaitsi ihan siinä vieressä, viiden minsan kävelymatkan päässä. Nopeasti heitettiin reput nurkkaan ja lähdettiin taas baanalle, katsomaan vähän Nishinomiyan hurjaa meininkiä. Okei, tässä vaiheessa on hyvä selvittää se mikä unohtui tuolla alussa, kevät on Japanissa spesiaalia aikaa, täällä on sellainen aika että Sakurat eli kirsikkapuut ovat kukkimisvaiheessa ja pudottavat lehtensä. Joka paikka on täynnä vaaleanpunaisia puita ja sieltä tippuu välillä lumisateen kaltaisesti vaaleanpunaisia petaaleja. Todella, todella komeeta katsottavaa, mikään kuva ei tee oikeutta sille miltä ne näyttää täällä paikan päällä. Mulle sanottiin että valitsin kenties juuri parhaan mahdollisen ajan tulla Japaniin, on kevät, ei ole sateita kamalasti luvassa, Sakurat kukkivat ja lämpötila on korkea, mutta ei kesän tappokuumuuden kaltaista kuitenkaan. En tiedä haittaisko mua 30 astetta enää tuon Malesian jälkeen, mutta ehkä näin on hyvä. Yöllä täälläkin tulee aikas viileä, saa unohtaa luonnon helmassa nukkumisen ainakin toistaiseksi.

Niin, tämä siksi että japanilaiseen traditioon kuuluu katsella sakurapuiden lehtiharvennusta esimerkiksi puistossa ja asiaan kuuluu totta kai myös pussikalja. Täälläkin sitä harrastetaan siis, ja vieläpä näin keväällä oikein miehissä!! Monet pistää piknikkikorin täyteen ja lähtee puistoon katselemaan settiä, loistava tapa viettää aikaa ja telkkari sijaan katsotaan luonnon omaa showta. Voi kuulostaa tylsältä, mutta ei kukaan pussikeittoa puistossa juo hiljaa paikallaan istuen, kyllä siellä toimitaan ja pelleillään kaikenlaista, olipa osalla oikein oma grilli puistossa messissä. Kuulostaako tutulta kenellekään? Me noudatimme myös perinteitä, kävimme pienten ruokailusettien (okonomiyaki, japanilainen munakas/pizza, Kansain seudun ja Osakan oma paikallisherkku) kaupassa ostamassa pullon votkaa, vähän kaljoo päälle ja kaikenlaista japanilaista merenelävistä tehtyjä snäkkejä, kuten katkarapukeksejä ja mustekala"purkkaa". Kyllä on päästy paikalliseen meininkiin heti ekasta päivästä lähtien! Puistossa oli oikein siistiä, varsinkin kun nämä sällit tuli ihan känniin jo vajaasta desistä vodkaa! Madventuresin Riku vähän yleisti kun sanoi että japanilaiset eivät ole heikkoja viinalle, täällä kyllä ainakin näiltä sälleiltä lähtee melkein taju kun saavat pari pohjalle. Ja muijat... huhhuh, ei tarvita jossain tapauksissa kuin yksi pullo ykköskaljaa ja se on menoa, hellurei. Noh, nyt kun jätkät oli hyvissä niin siellä lähti kaikenlaista baseball-kuivaharjoittelua ja lasten leikkiväleineissä roikkumista ja ihan loppuillasta puistossa kerääntyivät piiriin kuin pikkulapset satutuokioon mun ympärille ja puhuttiin mun lempiaiheestani, Kaakkois-Aasian ekonomian kasvusta. Hyvin pysyivät pojat mukana kun puhuttiin englanniksi. Tosin mulla on se etu vielä, että kun puhutaan niin voin tarpeen vaatiessa usein selventää sanomaani toisella kielellä. Seuraa pelkistetty esimerkki fiktiivisten henkilöiden kesken:

Yani: "I have not eaten a lot of beef during my trip"
Shimotakatani: Beef?....
Yani: "Gyuu-niku!"
Shimotakatani: Aa! Okay.

Aiesecin jäsenten kanssa englanniksi pystyy aika hyvin keskustelemaan, mutta tavalliset tallaajat on todella, todella huonoja englannin kielessä. Opetuksen taso ei vaan ole riittävä, ehkä myöskään määrä... tosin onhan suomalaistenkin kielitaito aika pitkälle tahattoman itseopiskelun tulosta. Täällä saa käyttää sitä samanlaista pidginiä mihin tottui jo Thaimaassa ja vähän muuallakin, onneksi sen käyttäminenkin luonnistuu, ei tehdä liian vaikeita lauseita eikä käytetä liian vaikeita sanoja. Onneksi täällä porukka on tosiaan rohkeata ja yrittää kehittää omia taitojaan, vaikka tietävät että vielä ei ole kovin paljoa tietoutta ja sanavarastokin on aika heikko, mutta hyvin yrittävät. Voisin melkein sanoa että mun japanin kieli on ehkä aika pitkälle samassa jamassa kuin näiden enkku, puhe on hieman yksinkertaista ja monasti tulee eteen sanoja jotka ei vaan tule päähän kesken puheen, joten joutuu ehkä käyttämään korvaavia sanoja tai jotain. Toimii molemmin puolin, meidän välinen kommunikaatio on siis mukavassa pienessä ristiriidassa joka kumoaa itsensä. Täällä siis käytetään englantia ja japania sulassa sovussa, saa kieliharjoitusta kummatkin.

Loppuillasta sit talsittiin takaisin Yaman kämpille koko porukka, viisi sälliä siis, ja pienen sekoilun jälkeen mentiin nukkumaan. Erikoista tässä on se, että Yaman kämppä on sellainen paskahuussin kokoinen opiskelijaluukku, ehkä joku 10 tai 12 neliöö, joten viiden sällin ahtaminen on hieman vaikeeta =) Onnistuttiin kuitenkin ja kaikki sai nukuttua, ei paha. Itse sain vieraan ominaisuudessa jaetun sänkypaikan ja kolme nukkui lattialla. Yöllä pääsi tulemaan vähän kylmä, mutta jotenkin saatiin se yksi peitto jaettua silleen hienosti että kenenkään ei tarvinnut kärsiä. Mahtavia opiskelijahetkiä vielä opiskelujen jälkeenkin, cool! Aamulla oli sit nopea herätys ja lähdettiin taas kouluun. Siellä käytiin yhden Junin kanssa kirjastossa vähän näppäilemässä tietokonetta ja sain itsekin luettua mailit ja hoidettua vähän kiireisiä hommia siinä pois alta. Yllättäen aina jotain kiireistä tulee just silleen hienosti ennen kahden päivän eristettyä laivamatkaa... Kirjaston jälkeen käytiin aiesecin toimistolla moikkaamassa porukkaa ja heti sen jälkeen minä lähdinkin jo bussipysäkille, oltiin sovittu Shunin kanssa tapaaminen juna-asemalle klo 12. Noh, minä tietysti menin väärään suuntaan bussillani, sitten taas etsitään lähin kolikkopuhelin, soitetaan Shunille ja sovitaan uusi tapaamispaikka. Homma kuitenkin toimi, hienoa kun on päteviä lokaaleja neuvomassa ja tukena. Tää metro/junasysteemi onkin sellainen että apuja hieman kaivataan, täällä on varmaan 20 eri linjastoa ja raiteet menee aina Kobeen ja Kiotoon asti, tosin niin ne menee siitä eteenpäinkin vielä, mutta se alkaa jo mennä kaukojunasetin puolelle, nämä tähän astiset ovat enemmänkin sellaisia metron tuntuisia juttuja. Japsit tykkää mennä junalla, liikennettä ei ole niin paljoa, polkupyöriäkin on aika helkutisti suhteessa autoihin. Siistiä touhua, ei ole niin paljoa saasteita.

Noh, Shunin kanssa mentiin sitten päivällä ensin Osakan isoon puistoon ja sen vieressä olevaan Osaka Castleen, kaupungin lippulaivaan ja tunnusmerkkiin. Mahtavaa wanhan ajan sotasettiä oli museossa tarjolla ja kaiken kruunasi kerrassaan päräyttävät näkymät linnan korkeimmalta taholta, itse linnakin sijaitsi vielä korkean mäen päällä. Mahtavia kuvia luvassa, sitten joskus. Osakan linnan jälkeen otettiin juna Kobeen ja käytiin siellä katsastamassa pari paikkaa, Chinatown (joka oli taas, ylläri, aika samankaltainen kuin kaikissa muissakin kaupungeissa) jossa syötiin maittavat nuudelit, itse tilasin jälleen yhden spesiaalin, hainevänuudelisopan (vaikea sana?). Hain evä oli hyvin sitkeä, kumimainen siis, eikä se kyllä maistunut oikeastaan millekään. Täytyy vielä jossain vaiheessa maistaa ihan sitä hain lihaa, se jäi Thaimaassa tekemättä kun ei ollut meren satoa just sinä päivänä saatu pataan asti. Chinatownin lisäksi käytiin kaupungintalolla ja taas paukattiin ylempään kerrokseen katsomaan maisemia. Jösses, Kobe oli vielä mahtavamman näköinen kuin Osaka. Itse asiassa monissa muissa puitteissakin pidin Kobea paljon parempana paikkana ja paikallisseudulta kotoisin oleva oppaani Shun oli samaa mieltä. Hän sanoi että Osakan ihmiset ovat maineeltaan törkeitä ja jopa väkivaltaisia verrattuna vaikkapa Koben tai Kioton ihmisiin. Jee, täälläkin on kaupunkien välistä kilvoittelua. Hermostutetaan nyt joku ja verrataan että olen aina luullut Osakan olevan Japanin Tampere koska se on teollisuuskaupunki myös, mutta ihmisten osalta se taitaakin olla Japanin Pori. Enempää vertailua ei tipu, mutta onhan toki jokaisella kaupungilla omat erikoispiirteensä, omia erikoisruokia myöden. Osakalla on siis oma Okonomiyakinsa ja Takoyakinsa, Kobesta puolestaan ostettiin Kobe Puddingia illan nabe-bileiden jälkiruoaksi.

Nabe-bileet? Joo, Koben sightseeingin jälkeen tapasimme yhden uuden sällin lisää, hän oli luvannut isännöidä meille mun tervetuliaisbileet omassa kämpässään lähellä Kobea, siksi siis olimme siellä juuri silloin. Bileitä varten käytiin kaupassa ja ostettiin aimo kasa ruokaa ja juomaa. Minulta ei pyydelty maksua mistään niistä, taitaa kuulua japanilaiseen tapaan että vieras ei maksa, mutta mielelläni raotan kukkaroa jos siltä näyttää, suomalainen tuntee olonsa noloksi jos sille tarjotaan. Samaan kastiin menee se että Shun maksoi suuren osan mun junamatkoista ja ruoista sinä päivänä, toivottavasti se saa ainakin osan takaisin aieseciltä. Olen toki valmis maksamaan oman settini jos tilaisuus saapuu, mutta en voi alkaa tarjoamaan seteliä tuosta vaan, sekin on tietynlainen loukkaus heidän vieraanvaraisuuttaan kohtaan. Hankalahkoa on, kulttuurit kohtaa tässä tapauksessa aika mielenkiintoisesti.

Kauppareissun jälkeen isäntämme Hiromitsu lähti kotiinsa siivoamaan ja me jäimme Shunin kanssa odottelemaan Shunin tyttöystävää asemalle. Tapaamisen jälkeen lähdimme bussilla perässä kohti kämppää ja ihme kyllä löydettiin perille jopa. Shunin muija Yumi oli hyvin ujo, mutta myös hän teki parhaansa ja käytti kaiken englannin kielensä jotta sai keskusteltua mun kanssani. Nämä japanilaiset naiset on kerta kaikkisen (tätä sanaa en usein käytä) ihania! Siis oikeasti, todella söpöjä, niin ujoja ja myös erittäin kauniita. Valtaosa näistä naisista todella miellyttää meikäläisen silmää. Myöskin täällä tuntuu suorasilmäinen suomalaishärkä kiinnostavan, heti silloin ensimmäisenä päivänä tapasin jonkun uuden aiesecin jäsenen joka ei ollut aikaisemmin näiden muiden kanssa tekemisissä, mutta hän on tulossa seuraavana torstaina meidän tapaamiseen vain jotta saa nähdä mut uudestaan. Yatta! sanoisinko... heh heh. Parhautta. Ihan kiva että välillä tuijotetaan enemmän muullakin silmällä kuin sillä "pelottava" tai "ällöttävä" lookilla. Minä tiedän, mua tuijotetaan jatkuvasti ja joka paikassa täällä päin maailmaa. Niin tehdään teillekin jos matkaatte, lupaan sen. Tietyissä paikoissa länkkärit on niin harvinaisia että he voivat olla jopa julkkiksia. Tosin ei Kaakkois-Aasia vedä missään vertoja Bangladeshille tai Afrikalle, mutta on täälläkin paljon vastaavaa settiä.

Taas eksyi aiheesta... Nabe-party lähti mukavasti käyntiin, meidän juhlaryhmän ainoa nainen otti automaattisesti veitsen käteen ja alkoi pilkkomaan vihanneksia soppaa varten, Shun heti perässä auttamaan naistaan. Minulla ei ollut lupa koskea valmisteluihin muuten kuin pistin kulhot pöytään valmiiksi. Vieraan ei todellakaan ole tarvetta eikä oikeastaan edes lupaa koskea järjestelyihin, pitäkää tämä mielessä, tosin aina tietysti tilanteesta riippuen. Jos joku on ihmetellyt jo aanelosen verran että mikä helvetti se nabe on niin sanotaan tälleen pelkistetysti että pistetään kaasu- tai sähkökeitin (meillä oli molemmat, kaksi erilaista settiä) pöydälle ja tuodaan raaka-ainekset pöytään ja sitten keitellään vettä ja heitellään ainesosat pataan valmistumaan. On meinaan ainakin tuoretta ruokaa, mutta on se vähän ihmeellistä valmistaa sitä aina sitä mukaa kun porukka syö entisiä pois. Tottumiskysymys. Meidän nabet oli mallia korean Kimchi-miso ja toinen oli japanilaisempi soija-miso ja sitten ainekset molempiin oli salaattia (jäävuoren tyylistä), purjoa, sieniä, kanaa, sianlihaa, tofua, mochia eli makeaa riisikakkua ja jotain muuta minkä unohdan listasta. Lisäksi keiteltiin vähän riisiä kyytipojaksi. Syöminkien ohessa myös juotiin, homma alkoi luistamaan käsistä siinä vaiheessa kun meidän nabe-party muuttui whiskey-partyksi. Yumi-parka jäi sällien keskuudessa pahasti alakynteen ja lähti "hyvässä kuosissa" kotia kohti. Myöhemmin kuultiin että se oli mennyt aika runsaasti junalla väärään suuntaan ennen kuin tajusi sen =) ja kaikki tämä vaati yhden breezerin verran rohkaisua, ehkä hieman päälle. Ei siis paljoa vaadita että saadaan nämä konttauskuntoon. Nabe-syöminkien lopulla vielä tehtiin perinteiset, kuulemma, ja keitettiin lisää riisiä ja heitettiin riisit sinne keiton sekaan jotta se imee liemet itseensä, sitten syötiin ikään kuin japanilaista risottoa. Namia, ja kätevää, ei tarvi heittää liemiä pois. Oltiin ostettu myös sashimia eli raakaa merenelävää ihan mua varten kun kuulivat että en ollut aiemmin syönyt sellaista. Noh, ei se kovin ihmeelistä ollut, vähän kuin sushia ilman riisiä. Hyvää oli, todella hyvää. Jätkät sit söi siitä loput mitä mun maistiaisista jäi yli, eli aika paljon, koska ruokaa oli kaiken kaikkiaan enemmän kuin riittävästi. Maistoin kuitenkin kaikkea eli lohta, tonnikalaa, mustekalaa ja jotain hauen tapaista, mutta ei kuitenkaan haukea, valkoista kalaa kuitenkin. Jälkiruoaksi toki kiskaistiin vielä Shunin kanssa Kobe-Puddingit naamariin, se oli todella hyvää, karamellimaista hyytelöä ja siihen oli päälle vielä oma kastike. Vähän oli saman tyylinen maku mitä on joskus tullut sukujuhlissa jonkun kakun yhteydessä maiskuteltua, todella hyvää. Pysytään vielä ruoka-aiheessa sen verran että täällä kaikki kehuvat kuinka hyvin osaan käyttää hasheja, eli siis chopstickejä, eli siis syömäpuikkoja. Pistää miettimään että moni sit varmaan lähtee maailmalle silleen ettei ole hajuakaan miten niitä käytetään? Kovan harjoittelun ja ahkeran käytön johdosta se on meikäläiselle yhtä luonnollista kuin lusikan tai haarukan käyttökin, mutta tosiaan se taitaa olla yksi juttu lisää mikä pitää sitten aikuisiällä vielä erikseen oppia, vähän kuin veden käyttäminen paperin sijaan. =)

Meidän ilta jatkui syöminkien jälkeen juomalla ja pelaamalla Nintendo Wiitä! Napattiin Mario Kart esille ja alettiin ajamaan kilpaa, harmi että meillä oli vain kaksi ohjainta. Hämmästytin kaikki skillzeilläni kun en ollut aiemmin pelannut, wiitäkin kokeillut vain pari kertaa. Hämmästytin myös kun osasin navigoida japaninkielisessä pelissä siellä valikoissa, mutta ei ollut vaikeaa kun suurin osa teksistä oli katakanalla kirjoitettu. Täytyy vaan kehittää vielä lukunopeutta sen suhteen, ettei tarvi aina ensin änkyttää ja tavutella sitä sanaa, joskus kestää jopa 5-10 sekuntia ennen kuin pystyn sanomaan mitä siinä lukee. Ja jos vielä kehutaan hieman lisää kielitaitoani ennen kuin heitän sen aiheen romukoppaan, niin jätkät sanoi että ääntämiseni on aika selkeää ja kuulostaa japanilaiselta. Mukavaa saada kehuja, toivottavasti en kuulosta elitistiseltä kusipäältä kun pistän ne kaikki tänne omaan tekstiini. Tämän ääntämisen tosin pistän sen piikkiin että olen suomalainen, eiköhän nämä kielet soinnu aika hyvin keskenään, hyvin jätkätkin osaavat sanoa kiitos ja kippis (tai kippishi). Änkytyksestä tuli mieleen, että meillä oli siellä jälleen yksi mulle uusi tuttavuus bilettämässä, oliskohan kaverin nimi ollut Asano. Mukava sälli, mutta hän ei puhunut englantia kovinkaan hyvin, ja aina ennen lauseen "käynnistymistä" hän änkytti viitisen sekuntia sitä ensimmäisen sanan ensimmäistä tavua. Nää toiset pärähti aina nauruun kun scatman aloitti, itse pidin pokkani, ei kuulu repertuaariin nauraa moiselle vaikka se onkin ihan viattoman huvin puolesta, kyllä siitä voi silti loukkaantua. Hänellä oli myös samanlainen tapa kuin monella muullakin, että kun sanon jotain, mihin he voivat yhtyä mielipiteinensä, heillä tulee sellainen "Aa, yes!" -kohtaus, ja kova nyökyttely siihen kylkeen. Mukavaa ainakin että ovat asioista samaa mieltä, ihan tavallisista arkipäiväisistä asioista. Lisäksi hauskaa että kun Asano lähti jo loppuillasta kans pois, hän pisti vielä jätkille kiitostekstiviestin ja siellä hän kiitteli myös että oli mukava tavata Yammy-kun ja muista juoda paljon sakea. Heh, Yammy kuulostaa omalla tavallaan aika coolilta, älkää ainakaan miettikö Jammua. Moni muukin varmaan kuulee mun nimen väärin esittelytilanteessa, Yani ei ole olemassa nimenä täällä päin, olettaisin.

Tehtiin vähän Wiillä pelaaminen mielenkiintoisemmaksi ja aina parivaljakon ajettua yhden kisan häviäjä joutui juomaan paukun verran "apple juicea" eli ihan raakasti sanottuna viskiä. Hauskoja ilmeitä oli pojilla, eleitä myös, kun tyhjäsivät lasit kertaheitolla. Itsekin jouduin toki juomaan, mutta en ole enää pitkään aikaan jaksanut irvistellä, täytyyhän sitä ainakin leikkiä kovaa jätkää. "Säähän juot sitä kuin vettä".....

Lopulta nähtiin sammumisia vuoron perässä itse kultakin ja aina noustiin ylös taistelemaan lisää. Kävin vielä suihkussa siinä loppuillasta, itse en missään ihan kaatokunnossa ollut, onneksi sentään, joten osasin käyttää hieman erikoista suihkua. Kylpykin olis ehkä ollut mahdollinen, mutta se olis vienyt enemmän aikaa ja kello oli jo jotain 1-2 yöllä ja aamulla oli pakollinen herätys siinä kahdeksan aikaan, joten suihku riitti kyllä. Yö vietettiin opiskelijaelämälle tuttuun tyyliin lattialla, pistin itselleni takin päälle ja repun pään alle ja ei kun unta palloon. Aika sissejä nämä jätkät kun harrastavat tätä paljonkin, ei mitään patjoja tai muita, lattialle vaan ja uneen. Taidan itsekin harrastaa sitä jonkin verran tässä matkan aikana, mutta paljoa ei ole vielä joutunut kokeilemaan, aika hyvin on saanut sänkypaikan pikkurahalla. Kiotossa on muuten yksi hostelli, jossa yö maksaa 2500 jeniä, mutta jos et ota sänkyä, maksaa vain 1000 jeniä, kuulostaa houkuttelevalta. Kyllä täälläkin pääsee aika halvalla yöpymisissä jos vaan keksii konstit ja leikkii sissiä.

Partyjen jälkeen rankka herätys klo 8, siinä nopeat hyvästit isännälle ja sitten lähdettiin kävelemään kohti juna-asemaa. Kolmas päivä sisälsikin sitten ekstensiivisen paljon kävelyä, siitä lisää tarinan edetessä... Ensin käytiin Yaman kämpillä, pokkasin siitä repun mukaan, suunnitelmana on viettää seuraavat 4-5 päivää Kiotossa, koska se on tossa lähellä ja jätkillä on kouluhommia ja muuta, joten katson Kioton tässä aikavälissä, lähden sitten seuraavan torstain meetingin jälkeen kohti Tokiota, todennäköisesti yöbussilla, koska siinä säästää yöpymiskustannuksen yhdeltä yöltä ja bussi on halvempi kuin juna, vaikka kestääkin kauemmin ja kyyti ei ole yhtä smoothia. Shun saattoi mut aina viimeiseen junaan asti, tosin hän meni itse samaa linjastoa pitkin kotiaan kohti. Sain paljon hyviä vinkkejä Kiotoa varten, myös pari karttaa, jotka auttavat kyllä aina todella paljon. Ensimmäinen vinkki oli se, että kannattaa käydä katsomassa Kioton seudulla oleva Arashiyaman mesta, siellä jylhän vuoren kupeessa Sakurat kukkivat mitä kauneimmillaan ja kun pääsin paikalle, huomasin pian että siellä oli ihan Sakura-matsuri menossa! Siis eräänlaiset festivaalit kirsikankukkien katveessa. Naisilla oli jonkin verran Yutakaa eli "kylpytakkia" päällä ja kaikenlaisia kojuja oli, siellä myytiin kaikenlaista ruokatarviketta ja taisi siellä jotain festivaalipelejäkin olla. Itse suoritin katsauksen silleen aika nopeasti, koska rinkka painoi selässä jatkuvasti ja halusin vain päästä eteenpäin. Palaan tuonne varmaan heti huomenna katsomaan lisää ja napsimaan kuvia ja kokeilemaan juttuja. Taisin tällä kertaa ainoastaan ostaa yhden Sakura-pehmiksen sieltä ja ei mitenkään yllättävää, nimensä mukaisesti se myös maistui kirsikalta. Hyvää. Aluksi herättelin toiveita että jäisin Arashiyaman alueelle yöksi ja katselisin meininkiä enemmänkin, mutta pian sain nähdä ja tiedustelun avulla myös kuulla että siellä alueella ja siihen aikaan hinnat olivat pilvissä ja ei yllättävää että kaikki paikat oli myös buukattu täyteen. Ei muuta kuin seuraavalle juna-asemalle talsimista ja Kioton keskustaa kohti.

Jalat oli aika hoosiannaa tässä vaiheessa ja meninkin sitten Kioton pääasemalla heti oikeaan paikkaan ja suunnistin turistineuvontaan. Sieltä sain pari karttaa, listan guesthouseista hintoineen ja jotain muuta skräbää mukaan. Samalla pääsin varastamaan jonkun wifi-yhteyden hetkeksi ja sain pistettyä muutamia sähköisiä terveisiä ja viestin siitä että hengissä ollaan täällä, tätä ennen ei ole wifiä ollut tarjolla vielä, ei ole ollut kyllä aikaakaan.... Guesthouselistan kanssa lähdin innolla ulos ja katsoin pari halvinta/lähintä ja lähdin katselemaan....

Ei helvetti, Japanissa itsekseen suunnistaminen on käytännössä mahdotonta. Kadun nimet eivät oikein aina täsmää ja pikkukaduilla on samassa alueessa aina sama nimi, ainakin kyltin mukaan. Lisäksi kadunnimet sisältävät aina vähintään kolme nimeä, tyyliin 108 Shinkarasuma, Marutamachi-sagaru, Nagagyo-ku. Tuossa osoitteessa nyt loppujen lopuksi sitten asustan, mutta siihen oli tuossa vaiheessa vielä piiiitkä matka... Katselin niitä paria hostellia sieltä lähiseudulta varmaan tunnin enkä löytänyt yhtään paperissa mainittua sitten millään, pikkukatuja on miljoonia eikä niitä ole erikseen karttaan merkitty. Sitten luovutin ja menin uudestaan asemalle, katselin siellä hetken ja päätin yrittää uudelleen. Jalkoihin sattui jo tuossa vaiheessa ihan perkeleesti ja aattelin että olis parempi luonnistua. No ei onnistu, ei sitten millään! Paikallisistakaan kukaan ei tiedä missä päin mikäkin on, tällä kertaa ongelma ei ole kielimuuri kun osasin kysyä selkeästi ja he tiesivät kyllä mitä kysyin, eivät vaan osanneet sanoa missä kyseiset osoitteet sijaitsevat. Lopulta luovutin ja menin vielä kerran asemalle ja soitin pariin paikkaan. Täyttä oli monessa paikassa, mutta yhdestä kaukaisesta sanottiin että tänne vaan, dormia on vapaana. Jes, päätin sitten ottaa taksin, perkeleen kalliin taksin (1000 jeniä), ja suunnistaa sinne helpointa mahdollista reittiä, koska jalat oli jo varmaan veritulppavaiheessa tässä vaiheessa. No jumalauta, eihän se taksikuski osannut ajaa lähellekään kyseistä paikkaa, yritti antaa jotain ohjeita vielä ja kysyi vaan että "Wakarimasu ka?" eli ymmärrätkö. Noh, en halunnut ajella turhaan taksilla eestaas, joten sanoin että hai, arigatou gozaimasu ja menin pois taksista. Oli se sentään vienyt oikeaan suuntaan, olin vähän lähempänä. Onneksi omistin sentään kartan. Yhden metroaseman luona sitten yksi avulias nainen tuli kysymään että tarviiko apua ja sanoin että "tasukete kudasai" eli APUVA! Se sitten näytti sentään minne suuntaan pitää lähteä lampsimaan, jälleen syvä kumarrus ja nöyrä kiitos avusta, tämmöistä ei monessa maassa ole. Kävelin siinä sitten jonkin aikaa, menin aika pitkällekin harhaan, välillä lyyhistyin kyykkyyn kun jalkapohjiin sattui niin paljon, ja sitten taas harhailin lisää. Lopulta pääsin about oikeille nurkille, mutta eihän sitä paikkaa voi omin neuvoin löytää Elviskään, joten taas keskiajalle eli kolikkopuhelinta etsimään, soitto guesthousen isännälle ja sieltä sai onneksi hyvät neuvot että isosta risteyksestä länteen ja toinen pikkukatu vasemmalle... LÖYTYI, JES !!!! En ole ikinä ollut noin onnellinen löytäessäni etsimääni, jalat ei olis kantaneet kyllä varmaan montaa kymmentä metriä enää. En ole huonokuntoinen tai mitään, kokeilkaa itse harhailla koko saatanan päivä tuommoinen kymppikiloinen rinkka ja viiskiloinen reppu olkapäillä melkein 16 tuntia, vain pienillä tauoilla.

Kioton eka päivä meni siis sporttisissa ja vammaisissa merkeissä, mutta tästä lähdetään parantamaan, muutakaan ei voi. Tiikeribalsamia jalkoihin ja unta palloon, huomenna on päivä uus, Matsuri kutsuu ja Kiotossa on paljon nähtävää. Toivottavasti jalat kantaa, mutta onneksi ei tarvi kävellä niin paljoa kuin tänään. Ei enää ikinä! Toivottavasti ei tule mitään isoja oireita tämmöisestä pelleilystä. Omaa mokaa kaikki, taas on oppirahat maksettu siitä, että Japanissa ei voi vain takki auki lähteä baanalle ja olettaa että paikat löytyy ja että niissä on tilaa. Huomaan tämän vasta nyt kun mulla on tosiaan ollut oppaat koko ajan mukana ohjaamassa, näyttämässä ja auttamassa. Nyt olen vaihteeksi vähän aikaa ainakin yksin. Nöyristetään vähän pörheää poikaa kaiken tuon omakehun vastapainoksi.

Näin siis Japanissa, mitäs Suomen mummolaan kuuluu, anyone?


- Yammy-kun -