Le epilogue de vacazione und Hat Yai

Loman viimeiset päivät meni rennosti oleillessa ja hierottavana ja mahtui joukkoon vielä jotain pientä toimintaakin. Yhden "välipäivän" jälkeen isä ja äitee lähtivät käymään kalastusreissulla aamupäivän verran. Vaihteeksi oli mukavaa ja ihan tuottoisaa aikaa vietellä ihan itsekseen tuolla hotellihuoneen ja parvekkeen puolella, sain kirjoiteltua omia juttujani ja sain laitettua rinkan jo jonkinlaiseen lähtöjärjestykseen puoliksi. Torstaina vielä lähdimme Ykän kanssa kajakkireissulle, pitihän sekin päästä kokemaan. Ensin ajettiin aamulla ysin aikaan tunnin verran itse pääkallopaikalle sinne jonnekin ja sitten vasta päästiin vesille. Aamupalalla hotellin pomokaartiin kuuluva jönssitukkainen thaimies kyseli että mihinkäs tänään menossa, sanottiin että kayaking ja sit kysyi että missäpäin ja Ykä vastas vaan pontevasti kuin Homer konsanaan "I don´t know". Tämä siksi, että se oli varannut sen matkan tuolta meidän hovitaksikuski Jaradilta, joka sai vähän halvemman reissun meille kuin mitä ne esitteissä oli, mutta tais silti vielä kääräistä omaan hihaan ihan hyvän prosentin kuitenkin. Win-win situation, sanoisin. Niin, pääsi iskäkin maistamaan vähän sitä meininkiä mitä minä tällä reissulla koen jatkuvasti, siitä lisää tuonnempana....

Kajakkiin asti päästyämme alkoi pieni totuttelu ja sit lähdettiinkin jo puskemaan joukkion mukaan meren lahdelmassa siellä kallioiden vierustalla. Nähtiin mustalaisten luita ja kallioapinoita. Pian meidät potkittiin pääryhmästä erilleen ja pääsimme kolmen kajakin muodostamaan "puolipäiväyksikköön" koska emme ottaneet kuin puolen päivän setin. Helkutin hyvä että otettiin, sen setin päätteeksi oli kädet aika puhki jo kuitenkin, paha kuvitella mitä se koko päivän jälkeen olisikaan... Käytiin vähän mangrovemetsässä melomassa ja syötiin siellä kenttäolosuhteissa vähän hedelmääkin, ja loput sit apinoille, tai siis kuoret. Määräävistä suomalaistantoista ei pääse eroon ulkomailla ja kanoottiretkelläkään, tottakai siellä yksi kovaääninen ämmä alkoi huutamaan että älkää syöttäkö niitä apinoita, ne villiintyy, ne ei osaa enää itse hankkia ruokaansa bla bla bla. Teki mieli mennä kaatamaan sen kajakki ympäri, se olis varmaan höräissyt vettä suureen suuhunsa ja hukkunut vaikka siinä koko matkan aikana veden pinta oli ehkä alle metrin päässä pohjasta koko ajan. Mutta siis, joka tapauksessa ja pienistä haitoista huolimatta oli oikein mahtava reissu, sai samalla yläkroppakin vähän treeniä, täällä se tuppaa olemaan jalka- tai oikeastaan kävelypainotteista tuo treenaaminen.

Samana päivänä melonnan jälkeen teki hyvää käydä hieronnassa ja ekaa kertaa testasin tuollaista selkä-hartia-päähierontaa ja se teki kyllä nannaa. Hierojamuija väänsi mua välillä sellaisiin asentoihin että muut katsoivat silmät lautasina että kohta kuuluu iso rusahdus, tuskan parahdus ja Janin reissu päättyy siihen. Onneksi olen näin tukevaksi kaveriksi kohtalaisen venyvää sorttia, ainakin tarvittaessa. Hieronta tuntui myös auttavan, ainakaan ei tarvitse kärsiä niin paljon rinkka selässä kun kohta matka jatkuu etiäppäin.

Ja totta tosiaan, lomat loppuvat aina joskus ja niin kävi myös tälle yksilölle. Laatuloma olikin, minulle ja toivon mukaan koko porukalle. Viimeisen illan ja lähtöaamun pakkausruljanssi oli aika hauskaa, mutta varmasti myös eukoille raskasta, koska äijät tahtoi pistää siihenkin toimeen vähän lisähaastetta. =) Itse sain rinkan pakattua hyvin, mahtui vielä suomi-tuliaisetkin mukaan seuraavaan paikkaan, ainakin paketti tai kaksi kahvia ja salmiakkivarastoakin on täydennetty.

Mietin melkein viikon ajan, että lähdenkö takaisin Bangkokiin vai menenkö suoraan Penangiin Malesian puolelle... ja tulin siihen tulokseen että.... lähden Hat Yai -nimiseen kaupunkiin Etelä-Thaimaahan! Aika ässä veto sinänsä, mutta vaikuttaa just mun paikaltani ja siellä ei hirveästi muihin reppu-uunoihin törmää joten kuulostaa enemmän kuin hyvältä.

Lähdön hetki oli kaikkinensa hyvin koskettava, itselle ainakin, koska siinä samalla kertaa piti sanoa mahtavalle lomaseuralle näkemiin, tuntea heidän puolestaan hieman myötätuntoa kun joutuvat Suomen pakkasiin ja lisäksi jätän kuuntelematta sydäntäni JA järjen ääntä ja lähden jonnekin ihan muualle minne alun perin piti.... Taakse jäävät nyt sukulaiset ja oikeastaan muutkin ihmissuhteet mitä Thaimaassa on ollut, tästä eteenpäin lähdetään jälleen puhtaalta pöydältä. Vielä kerran kiitos mahtavalle matkaseuralleni. Kiitos seurasta, kiitos huumorista, kiitos tiedonannoista, kiitos luottamuksesta, kiitos taloudellisesta avustuksesta ja kiitos kannustuksesta. Ainakaan siitä ei jää kiinni se, etteikö matka jatkuisi hyvissä fiiliksissä. Anteeksi että en saanut blogiin enempää toilailuja kirjattua, koitan aina välillä muistella taaksepäin sopivissa paikoissa, kyllä aika paljon settiä on kuitenkin jäänyt oman pääkopan sisälle.

Kun muu porukka hyppäsi bussiin, lähdin itse rinkka selässä tallustamaan kohti Ao Nangia, tavoitteenani bongata seuraava "bussi" eli lava-auto noukkimaan mut kyytiin ja viemään bussiasemalle. Taktiikkani on siis se, että en ostele mitään lippuja mistään matkatoimistosta, vaan kaikki ihan suoraan paikan päältä. Välikädet haistakoot pitkät! =) Ei tarvinnut marssia kuin parikymmentä metriä kun tois puol tietä töötötteli sellainen harmaahiuksinen paikallinen 70-vuotias kimiräikkönen, jonka auton kyljessä luki Bus station. Jaa 60 bahtia? No perkele, mikäs siinä, ja eikun kyytiin! Kovaa oli meno jälleen, täytyi pitää kovasti toisella kädellä rinkasta ja toisella kauhukahvasta kiinni ettei mitään putoa siinä vauhdissa mitä vaari pisteli meneen. Huh huh. Päästiin kuitenkin perille ehjin nahoin ja hämmästyin kun huomasin, että bussiasema olikin eri mille olin tullut. Edellinen oli Krabin bussiasema, tämä mihin nyt menin oli Ao Nangin bussiasema, vaikka olikin tunnin ajomatkan päästä itse Ao Nang beachilta. Kun hyppäsin pois kyydistä, oli kimpussa heti kolme kirkasliivistä kaveria nykimässä hihasta ja kysymässä minne matka. Noh, sanoin että Hat Yai ja osoittivat kohti rakennusta, yksi lähti oikein "taluttamaan". Menin sisälle ja se ohjas mut jollekin puutiskille. Onneksi tiskin sällillä oli muuta tekemistä just sillä hetkellä ja ohjas mut istumaan. Se toinen hemmo piti mulle seuraa, näytti thainkielisestä lehdestä jalkapallouutisia ja oli ihan tohkeissaan. Pian sekin lähti siitä meneen ja pääsin pakoon siitä loukkaamatta äijiä. Menin heti ensimmäiselle viralliselle tiskille jossa luki Hat Yai ja ostin lipun... 170 bahtia?? Aika hyvä bargain 300 kilometrin bussimatkasta ja vielä Air-con bussissa. Ainoa miinus siinä dösässä oli, että vessaa ei löytynyt. Fiksuna miehenä tarkistin asian ensin ja sit kun tiesin ettei ollut vessaa, lähdin ekana kuselle ja sitten vasta bussiin. Niin fiksu kun olinkin, en silti pysynyt ilman pientä painetta rakossa, koska bussi ajoi ekan kaksi tuntia ihan sukkana pysähdellen ainoastaan pariksi sekunniksi aina välillä. Just kun mietin että kohta pitää luikauttaa minigrip-pussiin, bussi pysähtyi ja näin kun äijät jätti laukkujaan autoon ja ryntäs ulos. Kuselle! Otin tietysti oman laukkuni mukaan, sit suoraan sanoen vituttais jos tämä mun laukkuni pöllittäis, lähtis läppäri ja videokamera ja paljon muutakin. Taktisen pysähdyksen jälkeen jatkoimme matkaa ja siinä välillä tuli porukkaa kyytiin ja välillä poistui. Ymmärrän, miksi 300 kilsan taittamiseen voi mennä 5 tuntia aikaa, pakkohan se on mennäkin kun aina pitää pysähtyä milloin minkäkin syyn takia.

Itse bussimatka oli tosi tyypillisen thaikku. Ensinnäkin olin tottakai ainoa valkoinen ihminen koko helvetin autossa siellä mustien vinosilmien keskellä. Arvatkaa vaan tuijotettiinko aina välillä, eikä vähiten sen takia että hakkasin päätäni kattoon aina kun seisoin käytävällä. Kyyti oli niin pomppuista, että läppäri pysyi visusti laukussa, kaikki tämä on kirjoitettu guesthousen syövereissä, tai siis hotellin oikeastaan. Lisäksi matka lähti rempseästi liikkeelle kun sieltä pienestä telkkarista bussin etuosassa tuli joku vitun kungfu-leffa, jossa huudettiin ja karjuttiin täysillä koko ajan. Ja arvatkaapa mitä, äänet oli täysillä???!?!?!! (Ei siis mitenkään harvinaista tässä maassa) Harmi että kajaritkin oli niin huonot, kuului paljon korvia särkevää rähinää. Vastaiskuna tälle otin oman ämppärisoittimeni ja lämmäsin sen täysille ja nojasin taaksepäin ja suljin silmäni. Tuo sytkärin kokoinen pieni kapistus on kyllä tällä reissulla kullanarvoinen, rankkaan sen ehdottomasti top3 varustuksekseeni mukaan. Sen avulla tulee uni metelipaikoissa, sen avulla voi peittää huonot äänet taaksensa, sen avulla voi irroittautua hetkeksi tästä maailmasta ja sen avulla pystyy välttämään turisti"touttaajat" komeasti kun ei tarvi kuunnella mitä ne sanoo.

Luulin pääseväni perille ennen pimeää, mutta tosiaan matka kesti tunnin verran odotettua kauemmin, joten kun pääsin perille, oli jo sysimustaa. Bussista ulos astuttuani kimpussa oli saman tien yksi punaliivinen nuori sälli. Siis se ampui kylkeen ennen kuin ehdin laittaa jalkani maahan bussin portaalta. Kyseli heti että minne olen menossa ja sanoin sen vakiolauseen "I don´t know" (muistatteko vielä mitä kerroin edempänä tuosta...). Sit se vähän aikaa kyseli kaikkea ja sanoin vaan että katsotaan katsotaan. Sit annoin vähän siimaa ja kysyin että halpa hostelli, missä, paljonko maksaa. Sälli puhui yllättävän hyvin englantia ja tarjos mulle paikkaa 300 bahtia per yö. Kysyin vielä kyydin hintaa ja se toisti taas 300 bahtia ja aattelin että ei saatana, sen verran ei maksa kukaan näin pienessä kaupungissa mistään välimatkasta. Sit kävelin vähän eteenpäin, sälli pysyi mukana, katsoin karttaa miettivästi, sälli katsoi mun kanssa. Löysin juna-aseman, kysyin onko sen lähellä halpoja ja se sanoi että ei, mutta tuossa vähän matkan päässä olis Taipei-hotelli. Jostain olin lukenut siitä mestasta, joten sanoin että kuulostaa hyvältä, mitä siellä maksaa yö, sälli sanoi että 280 bahtia ja se myös piti paikkansa jopa. Kysyin kyydin hintaa uudestaan selkeämmin ja tällä kertaa hinta oli 40 bahtia. Olin mielissäni tästä setistä, joten ei kun kyytiin ja menox. Hieman vielä yllätyin, että kyyti oli tosiaan moottoripyöräsellainen, yleensä nää tyypit on isomman vankkurin ajajia... noh, meni se moottoripyörän selässäkin viisminuuttinen komeasti, sitä varten mulla on rinkka eikä mikään vetolaukku tai matkalaukku. Olin niin mielissäni hyvästä kyydistä ja sällin sinnikkyydestä, että annoin elämäni ekan kerran moottoripyöräkuskille tippiä, 20 bahtia extraa.

Hotelliin päästyäni kysyin vaan että onko huonetta, mitä maksaa. Sanottiin että on, 280 bahtia per yö. Näin halvalla en ole omaa huonetta saanutkaan, jopa Laughing Geckon bambumaja maksoi 300 bahtia yöltä halvimmillaan. Dormiin pääsi tosiaan siellä 150 bahtia per yö, se on toistaiseksi halvin setti missä olen ollut, tosin sellaiset oli puitteetkin. Noh, sellainen vanha kiinalaisäijä näytti mulle missä huone on ja astuin sisään... kuvat kertonee enemmän kuin sanat (sit kun saan näkyville) mutta mainitaan nyt vähän. Sänky on mukavan leveä, vähän likaisen näköinen, mutta ei pahempi kuin Bangkokissakaan... joku pieni pöytä, pari nojatuolia (what the fuck, really) ja sokerina pohjalla.... vessa, jossa on jalan merkit, reikä posliinissa ja vesiastia siinä vieressä!!! Authentico maximus! Pian pääsee heittään elämän ensimmäiset tosipaikassa suoritetut kyykkikset tässä maassa, tähän mennessä on aina ollut tarjolla myös länsimaalainen pytty.

Nettiä täällä ei yllättäen ole, eipä muuten ole thai-liittymällä varustetussa puhelimessa kenttääkään, joten hyvin menee :D Sijainti on hieman syrjässä, mutta se on hyvä, koska just nyt haluan vain rauhaa ja tyynyn jolle kallistaa pääni. Ja rauhaa my ass, arvatkaapa mitä, tässä hotellin vieressä on strippibaari, siis ei helvetti! Havaitsin sen tuossa matkalla ulos hotellista ekan kerran. Onneksi ei ole kämppä ihan tuossa reunimmaisena, mutta pieni jympytys kuuluu koko ajan. Lisäksi aina välillä kolisee muuten vaan jostain huoneesta ja kuuluu helkutin hyvin tänne kämppään. Ei haittaa, tottumiskysymys, ehkä... Kävin heittään tavarat huoneeseen ja ampaisin kaduille päin katsomaan, saisiko jotain ruokaa. Onhan tuossa aamupalan jälkeen hyvä syödä muutakin saman vuorokauden aikana. Vähän aikaa seilailin katuja ja havaitsin, että englanninkielisiä kylttejä näkyy TODELLA vähän, ainoastaan jossain mainoksissa tai valotauluissa saattaa olla. Ravintoloita ei ole lähellä, ainoastaan noita thai-ruokakärryjä ja sellaisia ruokalan tapaisia.. kaikki menut tietysti vain thaiksi ja hintoja ei ole merkitty.... great... yritän puhua vähän englantia ja näyttää, eivät oikein ymmärrä... nooh, kärsivällisyyttä vaan. Kävelin pari katua päästä päähän ja palasin aina takaisin, jotta en eksy hotellista kovin kauas. Mahtoi olla näky kun tämmöinen ummikko-farang seilaa edestakaisin ihan hoo-moilasen näköisenä. Minkäs teet kun on uus kaupunki ja oudot mestat. Siis oikeasti, just PARASTA tää mitä tällä hetkellä on kokenut ja tulee kokemaan.

Löysin vähän tuttuakin, yhdestä kulmasta löytyi 7-eleven, josta kävin pokkaamassa kokiksen ja vähän snäkkiä iltapalaksi. Ostosten jälkeen menin lähellä hotellia olevaan syöttölään ja siihen kojun taakse ja näytin nälkäiseltä ja osoitin kanaa. Vähän aikaa katsoivat ihan ihmeissään, sit joku onnistui sanomaan jotain että chicken ja lisäsin vielä että rice. Sit osoitettiin takaviistoon jossa yks kokkikolmonen näytti tikkua, jossa oli paistettu tiikerikatkarapuja. Nyökyttelin kyllää ja ohjasivat pöytään. Hetken päästä edessäni olikin kelmutettu sticky rice, kylmää kanan jalkaa ja tikullinen isohkoja katkarapuja ja kylmä colatölkki. Oli aika sotkuista syötävää ja varmasti iso show sekin kun kuorin kieli poskessa katkarapua (oli vähän vaikeampi kuoria kuin pieni katkarapu) mutta lopulta sain syötyä ja hyvää oli. Maksoi yhteensä koko setti 120 bahtia ja olin tyytyväinen myös ruokasaldoon. Kaikkinaisuudessaan siis tämä transportaatiopäivä meni ihan mukavasti putkeen!

Seuraavaksi tipahdan tähän sängylle vaakatasoon ja vedän kunnon yö-zetat palloon, huomenna alkaa sitten Indiana Janis ja junalipun metsästys.

Aamulla vedin kunnolla unta naamariin ja rämpyttelin snoozea tyytyväisenä kun ei ole kiire mihinkään. Sitten koin varsinaisen herätyksen, halleluja. Tuo pöydällä ollut puhelin olikin kytketty johonkin ja se soi äärimmäisen raivokkaasti pari kertaa, sitten se lakkasi. Hetken päästä se soi uudestaan, aiheuttaen pieniä sydämentykytyksiä. Tiesin että respasta soitetaan jotain, joten ei kun vastaamaan... "Herou? You check out or check in today?" Mitäs vittua, sain kysyttyä että check-out time on vasta klo 12 joten miksi ne nyt jo kympiltä alkaa moisia kyselemään.. sit yritin sanoa luurissa että olen yhden yön vielä ja sieltä lyötiin luuri korvaan, englannin kielen taito loppui kesken. Ei siinä, menin tiskille selittämään asiat oikein käsimerkein mutta se vanha rouva tiskin toisella puolella ei tajunnut sitten yhtään, kysyi vaan koko ajan että "Check out now, check out now?" Pudistelin päätäni mutta se ei tajunnut mikä on vaihtoehto sille jos en vielä nyt lähde menemään täältä. Onneksi siihen tuli sellainen nuorempi plikka, joka sitten tajusi kun sanoin että yksi yö lisää. Se selitti sen toiselle ja sain oikein maksaa etukäteen huoneeni. Harvinaista täällä. Nyt juna-aseman ja junalipun metsästykseen.

.
.
.

Asema löytyi ja lippu saatiin ostettua, vaikka koko helkutin asemalla olikin vain ja ainoastaan thain kielisiä opasteita ja kylttejä. Onneksi sen verran tajusivat että huomenna Butterworthiin, sinne onkin lähtö sitten tuossa kahden aikaan päivällä, joten se osuu aika hyvin siihen saumaan että hotellista pitää tsekkautua ulos klo 12 mennessä. Löysin tämmöisen mukavan ravintolan läheltä jossa on ilmainen wlan asiakkaille, joten tuun varmaan pariksi tunniksi vielä tänne hengailemaan ennen kuin lähden junailemaan. Aikataulut oli sikäli perseestä, että juna lähtee klo 14.20 ja ilmeisesti on perillä vasta joskus ysin aikaan illalla. Noh, niillä mennään mitä on annettu, aina sitä reissumiehelle joku majapaikka löytyy jos ei yhden vuorokauden aikana pääse perille määränpäähän. Seuraavaksi on sitten vähän erikoisempi juttu kun vaihtuu maa ja valuutta ja tavat ja aika lailla kaikki. Penangissa Maria ja kumppanit tietävät jo että tulossa ollaan, nyt täytyy vain koittaa sumplia hyvät aikataulutukset itse jotta en aiheuta liikaa häiriötä tovereilleni.

Hat Yai on muuten edelleen mahtava paikka! Nappasin hotellista kartan ja lähdin marssimaan itse katuja pitkin, taksit ja muut kyydit on hissukoille varsinkin näin pienessä kaupungissa, jossa pääsee laitamalta keskustaan kävellen 15 minuutissa. Kävin tuollaisessa ostoskeskuksessa välillä viilentymässä ja löysin sieltä ylimmästä kerroksesta ruokapaikankin, maittava nuudelisoppa 30 bahtia... siellä oli sellainen systeemi että ensin piti ostaa paperilappuja yhdeltä tiskiltä ja vaihtaa ne laput sit ruokapaikassa siihen ruokaan... sekavaa, mutta ehkä siihen on omat syynsä, joita en itse ole vielä tajunnut. Juotavaa en saanut ostettua, mutta onneksi laitoin chiliä vain yhden lusikallisen tällä kertaa ;)

Eipä hittojakaan, lämmään entryn sisään ja pällistelen pian lisää tätä cityä sen minkä vielä ehdin, pian matka jatkuu ja pääsee taas puhumaan suomea, olihan tuosta edellisestä kerrasta jo pari päivää aikaa... (jep jep)
Välillä tuntuu ihan mahtavalta tosiaan että on joku, joka pystyy hieman antamaan vinkkejä ja preppaamaan paikalliseen kulttuuriin.

P.S. Katsokaa kuinka paljon sitä tulee kirjoitettua kun on yksistään eikä ole juttuseuraa. Eikä nettiä. Perskeles.


- Folke East -